— Mutta miksi puhuttelet vieraasti, et sano äidiksi? Sano minulle: " äiti!"
Silloin Tapani terästyi. Ei — oli liikaa vaatia häneltä sitä. Se ei vastannut hänen sydämensä sisintä totuutta. Kaikki vuosien vanhat katkerat ajatukset eivät niin hetkessä juurtansa kadottaneet. Ja hän muisti taas, mitä tiesi tapahtuneeksi.
Kuinka kovilta kuuluivat ne sanat, jotka pusertuivat hänen huuliltansa, ei sitä poika parka osannut arvioida:
— Teidän miehenne ei ole minun isäni. Olen isäni poika.
Syntyi painostava äänettömyys. Sitte Tapani jatkoi, äänellä, joka värisi kuin nyyhke: — Eihän meillä ole äitiä ollut. Emme ole Kyllikki tätiäkään saaneet äidiksi sanoa koskaan.
Margitista tuntui niin oudon raukealta, niinkuin yö olisi sammuttanut viimeisen auringonsäteen. — Minä kumminkin sinulle elämän annoin… Ei Heli puhunut noin. Mutta sen olen ansainnut…
Kyllikki pelkäsi mielenliikutuksen tuhoa ja tahtoi lopettaa keskustelun.
— Tapani, muista, että äitisi on sairas! Tyynny, Margit rakas! Ei — ette saa puhua enempää, ei kumpikaan.
Hiljaisuuden kestäessä Kyllikki alkoi laulaa. Jeesuksen rakkaudesta hän lauloi. Hän osasikin niin monta kaunista laulua, jotka kaikki eri vivahtein siitä samasta kertoivat. Hänen lopetettuansa jatkui hiljaisuus yhä.
Margit sen ensimmäisenä keskeytti, väsyneesti: