— Miksi sinä Kyllikki et ruvennut Tapanin ja Helin äidiksi? Sinuahan he rakastavat.
Kysymys yllätti Kyllikin. Tuntui hämilliseltä, kun Tapani oli läsnä. Mutta toisaalta varmaan juuri pojan sanat olivat johtaneet Margitin ajatuksia. Ja Heli oli sanonut Tapanin tietävän jotakin. Ehkä oli aika hänen kuulla täysi totuus.
— Se ei ollut Jumalan tahto, — vastasi Kyllikki.
— Miksikä ei? — Margit vähän vilkastui. — Tarkoitan, sitte kun minä erosin, lähdin pois? Eikö Mauri ymmärtänyt sinua pyytää? Vai etkö suostunut?
— Meidän ei ollut lupa kuulua toisillemme. Jumalan sana erotti meidät, ja minä kiitän Jeesusta, joka sen sanan on selvästi sanonut.
Sairaan katse ilmaisi pelkkää kummastusta.
— Margit, kuinka voisi näillä samoilla lapsilla olla yhtaikaa kaksi äitiä? Mauri on opettanut heitä rukoilemaan sinun puolestasi, ja sinua rakastamaan minä olen koettanut heitä kasvattaa. Helin tapasit valmiina, avoimena ja odottavana. Tapanin sydämen on elämän ankara suru sinulta sulkenut — mutta en ole minä ollut tiellä.
Kyllikki samassa pelästyi omaa puhettansa. Nyt hänkin oli unohtanut, että heikko sairas kuunteli näitä sanoja. Ja kuitenkin — täytyihän pyrkiä Margitin silmiä avaamaan, ennenkuin hän ne sulki ainiaaksi. Täytyi selvästi vastata suoraan kysymykseen.
Margitista tuntui, kuin jokin valo olisi häikäissyt häntä, jokin korkeus huumannut, jokin käsittämätön pyhänä aavistuksena tunkeutunut hänen sieluunsa. Hän ei enää enempää kysellyt; hän oli saanut miettimistä illan hetkiksi ja yön läheneviksi tunneiksi.
Ylevää epäitsekkyyttä, voimakasta sydänten suuruutta… oi, koska hän olikaan viimeksi joutunut sellaisen kosketuksiin? Ei jaksanut, ei voinut täysin tajuta sitä…