Estelemättä hän ojensi yöhyväisiksi kätensä. Taas Tapani kumartui sitä koskettamaan huulillansa, nöyremmin, hellemmin kuin ensi kerralla, ja hänen täytyi nopeaan kohottaa päänsä, jotta kyynel ei tipahtaisi mukaan. Kyllikki suuteli Margitin otsaa ja rukoili yhteisesti Herran siunauksen. Sitte hoitajatar sai tulla heidän sijallensa.
Mutta ulkona, kun he kulkivat yhdessä, puristi Tapani Kyllikin kättä lujasti ja lämpimästi.
— Nyt tiedän, mitä lapsesta asti olen sisimmässäni kysellyt, — hän sanoi. — Nyt sen ymmärränkin.
— Mitä sinä ymmärrät?
— Sen mitä puhuit kahdesta äidistä. Koetan oppia lausumaan hänelle sen sanan, jota hän pyytää. Olen sydämessäni pitänyt sinua äitinäni, ja minusta tuntui, kuin ottaisin sinulta osasi pois. Mutta, Kyllikki täti — se on ihmeellistä — sinun osasi vain kasvaa!
— Osani ja onneni, — kuiskasi Kyllikki liikutettuna. — Ne kasvavat Jumalan tiellä. Antaessamme pois ne kasvavat joskus ihanammin kuin saadessamme.
VII
SUNNUNTAIKELLOT
Oli tyyni, kirkas, suvinen sunnuntai. Huomenkellojen kaiku kiirieli Lehtoniemen rantaan. Mauri Koivu ei tänään voinut lähteä ihmisjoukkoon — ei voinut, ei ehtinyt. Hän etsi Jumalaansa hiljaisuudessa.
Tuossa oli vesikivi. Hennot kaislat kasvoivat sen ympärillä. Ne seisoivat hiljaa, liikahtamatta, katsellen joen kalvosta kuvaansa.