— Taivaallinen Isä, — niin kohosi Maurin rukous, — katso, tuossa minun Helini on istunut niin monena kauniina aamuna ja iltana. Hän on soittanut lohdutusta isän sydämelle. Hän on ollut kesäini kukka ja talvieni auringonsäde. Sinun omasi hän on, sinun antamasi minulle. Mutta sinä tiedät, kuinka hän on herkkä ja hento. Sinä tunnet hänen sydämensä kaiken kaipauksen. Sinä, joka loit nuo vihreät kaislat ja taivutat niitä myrskyn tullen, vaan et taita — varjele sinä Heliäni, nyt kun siellä kaukana myrsky raastaa hänen sydäntänsä! —
Rantapaasikon halkeamista kasvoi kaksi koivua. Molempien juuret olivat lujassa ja rungot vahvat, mutta toinen oli käpristynyt köykkyyn ja toinen nousi suorana taivasta kohti.
Mauri katseli niitä.
— Miksi sinä, koivu raukka, noin vääräksi tulit? Kurkotuitko valoa kohden etkä löytänyt suorinta tietä? Jumalani, anna minun pojalleni elämän valkeus! Auta häntä katsomaan rakkautesi aurinkoon, että hän kasvaisi uljaana puuna siitä kivikosta, johon kätesi istutti hänen nuoren elämänsä. —
Taas kellot helähtivät soimaan. Maurin katse sattui sinikelloon, joka nuokkui rantaruohostossa. Tuossa toinen, kolmas — koko sininen siskoparvi. Nekin kellot soittivat hänelle, muistoja kertoen.
Kyllikin sinikellot! Yhdessä niitä poimittiin lapsuuden nurmilta, ja sinikelloja Kyllikki hänelle toi hänen hääpäivänänsä.
"Kiitos, Herrani, kaikesta, mitä on elämässäni ollut rikasta, puhdasta ja kaunista! Tämä muisto on aarteistani armain, sillä mikään tahra ei sitä samenna. Herrani, kätke ja säilytä se niin koskemattomana, niin pyhänä sydämessäni! Sinun kutsumuksestasi nyt lähden häntä kohtaamaan. Olen saanut rauhan, en tunne levottomuutta. Sinun tahtosi on hyvä, sinun aikasi oikea. Hän ei nyt ole tuottava taistelua tunteilleni; auttajani hän on oleva. Toisaalta tuskani tulee…"
Kävi kuin äkillinen vilun väristys läpi päivänlämmössä kylpevän luonnon. Muutama pilvi oli huomaamatta leijannut esiin. Yhden tumman reunan alle aurinko hetkeksi peittyi.
— Noin hän tuli, Margit, kuin musta pilvi sineen ja valoon. Jumalani, sinä tiedät miksi. En olisi tahtonut nähdä häntä enää milloinkaan, en repiä auki sydänhaavojani. Mutta sinä itse ne revit, oi Jumala. Onko siellä oas, joka pistää? Senkötähden minun täytyy kestää tämä koettelemus vielä? Vai odotatko, että olisin sinun palvelijasi hänen hyväksensä? Jumalani, kuinka heikoksi, mahdottomaksi itseni tunnen… Tämän kalkin olisin pyytänyt pois, mutta nyt se jo huulilleni lasketaan…
Mauri katsoi kelloansa. Niin, paras oli heti lähteä matkalaukkua järjestämään. Tunnin perästä hevonen valjaisiin, sitte junalle kaupunkiin, sitte pohjoista kohti.