— Eipä.
— Missä on viulusi, Heli? Soita vähän.
— En osaa. Nyt lähden. Tapani, laske!
Tapanilla oli pula ja hätä. Heli oli jätetty hänen huostaansa, sillä Kyllikki oli äitinsä kanssa Margitin luona. Siskoa väkevämpi hän kyllä oli, mutta hänestä oli vastenmielistä turvautua voimiinsa. Ei hän edes pikkupoikana ollut Helin kanssa painiellut, vaikka hän kylän poikia oli heittänyt kuin kupoja tanterelle.
— Heli… kuules, minä kerron, — pakko auttoi häntä kekseliääksi, — jos laskeudut tuohon vuoteelle ja suljet silmäsi, niin tapahtuu jotakin.
— Mitä tapahtuu?
— Ehkä näet äidin — tai isän. En tiedä varmaan, mutta ehkä näet. Jos pidät silmäsi kiinni tarpeeksi kauvan, on isä edessäsi, kun avaat ne taas. Tai äiti tulee luoksesi, kun ne vielä ovat ummessa. Heli, koeta!
Tyttö näytti epäröivältä; mutta kun Tapani alkoi häntä taluttaa vuoteelle, salli hän sen tapahtua.
— Mitä minä nyt teen? — Hän oli kuin avuton, kysyvä lapsi.
— Paneudut levolle — noin. Nyt ummista silmäsi. Minä menen tähän vierihuoneeseen. Ole aivan hiljaa, minä olen myös. Odotamme yhdessä. Älä avaa silmiäsi, ennenkuin minä sanon.