Sinä hetkenä ratkaisu tapahtui Tapanin sydämessä. Hän uskoi, että Jumala on. Hän koki, että Jumala on armollinen.
* * * * *
Mauri oli saanut pojaltansa tiedon kaikesta tärkeimmästä. Sanomat olivat odottamattomia, toinen painavampi toistaan. Mutta hän oli valmistunut ottamaan vastaan melkein mitä tahansa. Ihmeellistä, kuinka sydän käy hiljaiseksi, ankarain tapausten hyökätessä kaikella voimallaan. On niinkuin metsän syvyydessä, sammalmättäillä, kuusten juurella. Myrsky kohisee latvoissa: yksi tuulenpuuska, toinen, kolmas, koko rajuilman raivo samalla kertaa. Ja lehvät huojuvat, oksat ruskavat, puu vääntyy, tuuli valittaa — mutta alhaalla on hiljaista, koskematonta rauhaa…
— Kyllikki täti lupasi heti toimittaa sanan, jos äiti meitä haluaa ja tarvitsee. Luulen, että hän on heikompi tänään. Mutta ei ole suinkaan kiirettä; täti pyysi, että isä lepäisi ja aterioisi täällä. Pian mummutäti tulee Helin luo, ja sitte me voimme mennä. Tai he lähettävät jonkun Himaselta kylästä. Naapurit ovat ihan kilvan auttaneet meitä.
— Minulla on mukanani kirje. Ehkä se on kiireinen.
Mauri veti laukustansa Wienin leimalla varustetun valkean kirjekuoren. Se oli saapunut Viipuriin. Margit oli asianajajallensa ilmoittanut matkustavansa entiseen kotipitäjäänsä; kirje oli lähetetty sinne hänen jäljessään. Maurin ajaessa kirkonkylän läpi oli postineiti hänet pysähyttänyt, kysyen arasti, mitä tälle kirjeelle piti tehdä, ja tiesikö ehkä tohtori, kelle se oikein kuului. — Kyllä toimitan sen perille, — oli Mauri lyhyesti vastannut, ottaen sen mukaansa.
— Minä vien sen heti, — sanoi Tapani. — Lepää, isä, täällä. Ei, mutta luulenpa, että ateria on jo valmis. Minä odotankin sitte hetken ja olen isäntänä.
Mauri katseli mielihyvällä poikaansa. Hän oli niin reipas ja varma, toimekas, ymmärtäväinen — melkeinpä iloinen. Se ei ollut lapsen ajattelemattomuutta, ei nuorukaisen huolettomuutta. Hänen olennossaan oli jotakin entisestään kypsynyttä, uutta miehuutta ja voimaa.
— On niin turvallista, kun isä tuli, — huoahti Tapani syvästä sydämestänsä.
— Onko? — Maurista tuntui, nyt enemmän kuin ennen koskaan, ettei tämä poika häntä tueksi tarvinnut. Mutta olihan Tapani tosiaankin, nuori, vasta seitsentoistavuotias! Minkälainen olikaan hän itse, isä, ollut siinä ijässä? Herkkä, kaino, haaveellinen, elämää kokematon kuin lapsi. — Kuinka hyvä, ettei pojalla ole minun luonnettani, — ajatteli Mauri. — Ja kuinka ihmeellistä, kuinka armollista, että Jumala on minua koulussansa pitänyt ja karaissut… niin että vankka poikani minut turvaksensa tuntee!