Hän antoi Tapanin "isännöidä", tarjota pöydässä, kertoa, selittää, ja sitte aterian jälkeen tuoda vettä ja pyyhinliinan, aivan kuin hän olisi ollut talon asukas.
— Tässä on Kyllikki tädin liinakaappi, kyllä minä tiedän. Isä, eikö täällä ole kodikasta ja hauskaa? Tahtoisin kaiken näyttää, viedä isän kaikkialle. Helikin sanoi pitkin aikaa: "Jospa isä olisi kanssamme!"
— Pieni Heli parka, — isän katse sumeni.
— Nyt toivon varmasti, että hän paranee, — sanoi Tapani.
— Ja sinun äitisi… Tapani, ellemme voi yhtaikaa Heliä jättää, niin mene viemään kirje nyt.
Tapani otti sen vastaan ja haki lakkinsa. Isä empi hetken. Poika oli jo ovessa, kun hän kutsui hänet takaisin.
— Tule luokseni, tule vielä!
Tapani katsoi kysyvästi. Isän ääni oli hellä ja pehmoinen.
— Kun olit pieni poika, panin kätesi ristiin ja opetin sinua rukoilemaan. Opetin sinulle parasta, mitä itse olin oppinut. Mutta sitte — en tiedä, milloin loittonit luotani — vaikka rakastit minua, vaikka minä sinua rakastin. En voinut enää koskettaa sitä, mikä kumminkin oli pyhintä sielussasi. En rohjennut, pelkäsin hävittäväni sen.
— Olenko tuottanut sinulle mielipahaa, isä? Olenko loukannut sinua? En sitä tahtonut.