— Et ole, Tapani. Kunnioittavasti sinä olit mukana, kun väkemme kokoontui rukoukseen. Kun minä kirkkoon lähdin Helin kanssa, tulit useasti seurassamme. Mutta sinä teit sen minun tähteni. Minusta tuntui, että sinulla itselläsi ei ollut asiaa Jumalalle.
— Teinkö siis väärin, kun tulin? — kysyi Tapani hiljaa.
— Et tehnyt. Eihän se ollut teeskentelyä, sen itsekin tiedät. Jumala siunaa rehellistä sydäntä, joka kunnioittaa isänsä uskoa.
Hän pysähtyi. — Mutta nyt minä kaipaan rukoilla kanssasi. Sinä olet pojasta kasvanut nuoreksi mieheksi. Jos minä olen sinun tukesi, niin ole sinä minun apuni. En tiedä, aavistatko, mitä tämä päivä minulta kysyy. Tahdotko, Tapani?
— Tahdon, — hän vastasi epäröimättä.
Ei Tapani voinut lausua ilmi äskeistä kokemustansa. Ei hän selvittänyt taistelujansa eikä puhunut voitostansa. Mutta polvet, jotka eivät silloin taipuneet, kun Kyllikki pyysi häntä rukouskumppaniksensa, ne taipuivat nyt. Eikä se ollut vaikeata.
Mauri rukoili Helille parantumista Jeesuksen pyhän käden kosketuksen kautta. Hän rukoili äidille Jumalan rauhaa, ja sitä samaa rauhaa hän anoi heillekin kaikille. Sitte hän puristi Tapanin kättä, ja poika läksi.
Murhetta ja onnea oli nyt Maurin sydän tulvillaan. Oli suurta jännitystä ja odotusta myös. Rukous oli valanut mieleen suloista lohdutusta ja uskallusta. Mutta samalla hän oli kuin valveutunut, astunut sisäisestä hiljaisuudestansa ulos myrskyyn.
Tuolla nukkui Heli, niinkuin lapsi onnellista unta, hymy huulillansa. Kuinka oli mahdollista, että tämä henki hämärissä harhaili? Eikö se asustanut Jumalan enkelien luona? Ja siellä, missä Jumalan enkelit ovat, siellä on terveys, kirkkaus ja sopusointu.
Ihmeellistä kulkea näissä huoneissakin. Rakas käsi oli ne järjestänyt, rakkaat askeleet täällä astuneet päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Koko koti tuntui Maurista pyhäköltä — sillä sen oli luonut hän, joka kerran lähti tähän vapaaehtoiseen maanpakolaisuuteen heidän yhteisen rakkautensa tähden.