Maurin olisi ollut mahdotonta ruveta lepäämään nyt. Ei se mieleenkään johtunut. Hän hiipi varpaillaan, Helin tähden, ei edes avannut tavaroitansa, katseli vain hartaudella jokaista pientäkin esinettä näissä huoneissa, tuttua ja tuntematonta. Oikeastaan kai ne olivatkin tuntemattomia melkein kaikki; mutta lasten kertomusten nojalla hän oli niin lukemattomat kerrat tätä kotia kuvitellut mielessään, että se lyhyissä hetkissä muuttui vanhaksi tuttavaksi. Ja mikä tuo olikaan? Paperiveitsi, jonka hän itse poikana oli vuollut Kyllikille! Ja tuossa entinen kirjoitusteline, jonka mustepulloon he aikoinansa vuorotellen kyniänsä pistivät, ja tuohinen valokuvakehys, vanhan tädin kuvan ympärillä. Muisti palasi, entisyys elävöityi, yhä useampia lapsuuden ja nuoruuden muisteloita välähti kaukaisista kätköistä. Vihdoin Mauri piti parhaana irtautua niistä ja mennä pihamaalle. Siellä oli vihantaa, vilpoista, avaraa. Näköala jokilaaksoon oli miellyttävä, joskaan ei suurenmoinen. Juuri tällaiseen pikkukauniiseen he molemmat olivat lapsuudestansa tottuneet. Mutta tuolla sivullapäin koski kohisi ja tumma vaara nosti havuharjaansa. Se oli Kaikukallio, josta Tapani oli kertonut. Sen juurella siis, tuolla kosken äyräällä, Margit yllätti heidät…
Taas häivähti kuin musta varjo Maurin taivaan ylitse. Hän kääntyi pois, kulkien puutarhaan.
— "Anna meille syntimme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet…"
Puutarhassa muutamat kansakoululapset työskentelivät. Kyllikin oli täytynyt jättää heidät omiin hoteisiinsa. He kitkivät ja kastelivat maita niin hyvin kuin ymmärsivät, eikä ainakaan Maurin silmä mitään puutosta keksinyt. Huolellisuuden ja hyvän järjestyksen jälki näkyi kaikkialla.
— Tietysti, onhan Kyllikki heidän opettajansa, — hän ajatteli.
Hän kiersi rakennuksen ja palasi portaiden luo. Ehkä olikin paras mennä sisälle Helin tähden.
Hänen jalkansa kolahti kynnykseen. Äänettömissä huoneissa jokainen häly säpsähdytti. Palvelustyttökin keittiössä askarteli hiljaa kuin hiiri, peläten Heliä häiritsevänsä.
Heli liikahti vuoteellaan ja avasi suuriksi silmänsä. — Isä! — riemunhuudahduksella hän hypähti ylös. — Milloin sinä olet tullut? Ja minä nukuin… nythän on keskipäivä! Missä toiset ovat? En ymmärrä — tuntuu niin kummalliselta, ihan kuin olisin nähnyt pitkiä unia.
Mauri ei voinut estää, että kyyneleet kumpusivat hänen silmiinsä, kun hän syvällä liikutuksella sulki syliinsä rakkaan tyttärensä.
— Jumalalle kiitos ja ylistys! Hän on kuullut rukouksen. Sinä olet ollut sairas, lapseni, ja minä tulin sinua katsomaan. Nyt Jumala on tehnyt terveeksi sinut.