— Olin Kaikukalliolla Tapanin kanssa. Siihen asti on kaikki selvää. Sitte tulimme kosken rantaan. Ah — tiedätkö, isä, onko se unta vai totta? Näin oman äitini, mutta hän oli valkea ja musta kuin kuolema. Hän suuteli ja syleili minua. Enempää en tiedä. Sano, isä, onko hän todella ollut täällä?
— On.
Mauri ymmärsi, miten vaarallinen tämä keskustelu oli. Hän ei muuta voinut kuin rukoilla sydämessänsä: — Jumala, sinä joka sumusta vapautit hänen järkensä, varjele häntä nyt!
— Minne äitini lähti? Sano, isä!
— Juuri hänen luonansa kylässä toiset ovat.
— Oi tule! Vie minutkin sinne!
Hän pyysi hartaasti, mutta selkein ja kirkkain katsein.
— Heli pieni, en tiedä jaksatko vielä. Entä jos tunteesi järkkyvät taas ja sinä sairastut uudestaan?
— En luule. — Hän hymyili niin kauniisti kuin unessa äsken. — Pyydän, että Jumala auttaa.
— Äitisikin on sairas, — sanoi Mauri varovaisesti. — Sinä muistat itse, kuinka kalpea hän oli.