Vanhus nyökäytti päätänsä. — Niin, niin, Mauri. Hänen lähtönsä on lähellä. Hän on Jeesuksen veren turvissa. Mene sanomaan anteeksiantosi hänelle, sitä hän kaipaa. Hän sai kirjeen. — Ei, mutta nyt ei ole aikaa puhua pitkältä. Riennä nyt vaan, Mauri. Heliäkin hän olisi tahtonut nähdä, Margit parka.
— Heli saa tulla, — sanoi Mauri päättävästi. Ja vanhan rouvan hämmästyneeseen, kysyvään katseeseen hän vastasi: — Herramme ei tee puolinaista työtä. Jonka hän on terveeksi tehnyt, sen hän myös on varjeleva. Heli lapseni, tule!
— Mihin, äidinkö luo? Hyvää päivää, mummutäti! Miksi itket? Oletteko pelänneet minun henkeäni? Niinkö sairas minä olin?
Ei mummutäti voinut muuta kuin vain syleillä Heliä ja itkeä.
— Niin, nyt me menemme.
Heli juoksi noutamaan hattunsa ja seurasi isää pihalle. He nousivat kärryihin ja lähtivät ajamaan. Mummutäti huiskutti hyvästiä, yhä pyyhkien kyyneleitä toisella kädellänsä.
— Mikä tästä taas tuleekaan? Minä olen vanha enkä enää jaksa semmoisia kestää — näin kovia iloja ja suruja ja pelkoa. Mutta jotain minäkin jaksan. Käyn Jumalalle puhumaan heistä…
XI
JÄÄHYVÄISET
Margit lepäsi kirje kädessänsä. Hän oli itse saanut luetuksi sen. Mutta nyt olivat silmät vaipuneet umpeen, ja tuntui kuin ei jaksaisi niitä avata milloinkaan.