Koskiko se viesti, minkä kirje toi? Eihän hän enää tälle maailmalle elänyt. Hän oli tarttunut kiinni Vapahtajan laupeuteen ja tiesi lähtönsä olevan lähellä. Ja kuitenkin — ah, sydänjuuriin asti se koski.
Raimund oli ollut hänen elämänsä intohimo, ainoa, suuri, syvä, palava. Rakkaus Ilseenkin, hänen ja Raimundin tyttäreen, oli kiihkeydessään ollut korvauksen etsimistä siitä tulesta, joka isän sydämessä näytti sammuvan.
Sammunut se jo oli — Margit oli sen tietänyt. Oli tietänyt — mutta eikö uskonut kuitenkaan? Eikö tahtonut uskoa eikä tietää?
Kun sen luki mustin kirjaimin valkoiselta paperilta, silloin ei ollut epävarmuutta enää.
Miksi, oi miksi se kirje ennättikin, ennenkuin hänen henkensä vapautui täältä tuskien maasta? Siksikö, että viimeinen side katkeaisi — side niin hieno kuin silkkikuitu, toivon kultalanka?
— Nyt ota minut, Vapahtaja! Ei minulla ole mitään enää. Ethän sinä minua hylättyä hylkää?
Hän makasi hievahtamatta hiljaa. Vähitellen ympäristö pakeni kauvas pois. Margit kuuli ääniä, mutta ei tuntenut eikä käsittänyt niitä. Hän oli olevinaan pieni tyttö, valkoiseen pukuun puettu. Isänsä ja äitinsä kanssa hän käveli pitkin kaunista joenrantaa. Hän juoksi taittamaan korkeita, keltaisia kurjenmiekkoja ja pudotti kultasolkensa ruohikkoon. Souti rantaan vene, siitä astui äyräälle tyttö ja poika. He etsivät yhdessä. Poika löysi soljen ja ojensi hänelle.
Sen pojan katse oli lempeä ja kaunis. Margit tahtoi aina vastedes leikkiä hänen kanssansa, hänen eikä kenenkään muun…
Kuva oli hetken aikaa elävä kuin äskeisin todellisuus. Sitte sen ääriviivat liukenivat utuun ja valoläikkeeseen. Poika viittoi Margitille: — Tänne, tänne! Tule vaeltamaan valkenevaa tietä! — Ja Margit huudahti ääneensä: — Mauri, minä tulen!
Sairas liikahti. Käsi kosketti hänen otsaansa. Oi, jospa ei olisi tarvinnut herätä! Mutta ihan selvään, ihan läheltä hän nyt kuuli jonkun sanovan: — Mauri on täällä.