Margit avasi silmänsä. Mauri, Kyllikki, Heli ja Tapani seisoivat vuoteen ympärillä.
Hän näki heidät kaikki. Heli sanoi: — Äiti, äiti, tässä minä olen! Nyt olen aivan terve, mutta en voinut ennen tulla. — Hän suuteli valkeata kättä: — Äiti, minä rakastan sinua!
Ja Tapani suuteli myös: — Äiti, tunnethan, minä olen poikasi!
Kyllikki vetäysi syrjään. Tällä hetkellä hän ei kuulunut noiden toisten piiriin. Mauri astui vuoteen ääreen ja ojensi kätensä: — Kaikki, kaikki on unohdettu ja annettu anteeksi! Niinkuin Jeesus Kristus anteeksi antakoon sinulle ja minulle, niin on väliltämme velka pyyhitty pois.
Margit tahtoi ojentaa molemmat kätensä ja kiittää, mutta hän ei tietänyt, että kädet eivät jaksaneet kohota. Hän tunsi sydämensä keveäksi ja onnelliseksi. Kirjeen tuomaa tuskaa hän ei enää muistanut. Se oli kaukana kuin uni.
Hänen silmänsä hakivat Kyllikkiä, joka kohta seurasi sanatonta kutsua. Siinä he taas seisoivat kaikki neljä, niinkuin äsken, hänen avatessaan silmänsä.
Kuka hän oli, Margit? Hänestä tuntui, kuin hän muuttuisi ilmavaksi, siivekkääksi olennoksi, lentoon lähteväksi. Ja keitä olivatkaan nuo neljä? Ihmisiä, joita hän varmaan oli rakastanut kerran. Ihmisiä, jotka jäivät maan päälle. Isä, äiti, poika ja tytär. Hän sanoi sen, mutta ei tietänyt sanovansa. Ne jotka sen kuulivat huulilta kohoavana kuiskeena, ne kätkivät sen sydämeensä vaieten, niinkuin jäähyväiset.
Niin, nyt hän lähtee liitelemään, leijailemaan ylös, ylös… On suloista ja onnellista.
Ne jotka huoneessa ovat, näkevät heikoksi hervonneen äkkiä kohottautuvan. Silmäterät laajenevat suuriksi, ihaniksi. Hän ei kuiskaa, hän huudahtaa:
— Valkenee… valkenee!