Hän vaipuu takaisin vuoteelle, ja elämä on sammunut.
* * * * *
Sitte he veivät hänet kauvas kotiin.
Empien Mauri oli koskettanut sitä kirjettä, joka oli kirvonnut Margitin käsistä. Vielä vaikeammin hän oli sen levittänyt auki ja lukenut. Hän olisi halunnut polttaa sen heti, sillä hän ymmärsi, mistä se oli tullut. Mutta oli kai hänen ilmoitettava Margitin kuolemasta ja hautauksesta sille, jolla oli lain edessä oikeus häneen. Hän toivoi kirjeestä löytävänsä osotteen ja välttämättömät ohjeet; kenties siinä lisäksi oli tärkeitä asioita, joihin täytyi vastata. Ehkä hänen vielä sekin piti kestää, että he molemmin seisoisivat avoimen haudan äärellä — tuo toinen ja hän. Sillä nyt Mauri tahtoi siinä olla, kävi kuinka kävi. Hänen luonaan, valkenevalla tiellä, Margitin viimeiset ajatukset olivat asuneet.
Kyllikki jo tiesi, ettei Margitin uusi avioliitto ollut onnellinen. Kirje kertoi heille, että se miehen puolelta oli purettu, koska Margitin sairaus oikeastaan oli purkanut sen jo aikaa sitte. Professori toivoi Margitin jäävän Suomeen, kotimaahansa, ja lupasi rahallisesti hyvittää…
Kauheata!
Nyt he tiesivät, että Raimund Barlitz ei tarvinnut viestiä, ennenkuin hautauksen jälkeen. Mauri oli kirjoittava vastauksen, joka ei säälitellen sivellyt:
"Herra Professori! Te riistitte kerran vaimon hänen mieheltänsä ja houkuttelitte pois lapsilta äidin. Ette rakastanut häntä, vaan himoitsitte, sillä rakkaus ei omaansa etsi, mutta te hänet hylkäsitte hätään, kun hän parhaiten olisi tukea ja hellyyttä kaivannut. Hänen kuolinhetkensä te olisitte kirjeellänne myrkyttänyt, ellei laupias Vapahtaja olisi löytänyt häntä ja sulkenut helmaansa. Minä, hänen lastensa isä, olen saattanut hänet hautaan, niin että nyt siis olette vapaa…"
Sa muodostui sana sanalta hänen kiihtyneissä ajatuksissansa. Alituisesti siihen pyrki lisäksi lause: "Te olette halpamielinen roisto." Mutta sen sijaan hän lisäsi jatkoksi: "Rukoilkaa, kun vielä on aika, että Jumala teitä armahtaisi."
Turvaton Margit parka! Hänen täytyi päästä kotiin. Hän sai sinne tulla. Kyllikki hänet puetti valkoisiin, ja yhdessä he seppelöivät arkun. Pitkälle matkalle he lähtivät saattoseurueena. Ei hänellä enää ollut kotia Tuomarilassa, eikä häntä Lehtoniemeenkään viety. Pieni kammio oli valmiina kotikirkon luona, kauniin koivun alla, kunnaalla, johon joki näkyi välkkyvänä juovana. Ei kukaan heistä tietänyt, että hän viimeisellä käynnillään oli täällä likellä istunut, kalmiston pyhiä ääniä kuunnellen, ikävöiden rauhaa rauhattomaan sydämeensä.