Seudulla herätyksen tuulet puhalsivat. Mistä ne olivat tulleet — minne menivät — ken voi sen sanoa ja tietää. Humina kuului niin väkevästi, että surutonkin kansa kysyi, mitä oli tapahtumassa.
Kappalaistalo oli liikkeen keskuksena. Ihmiset, jotka sunnuntaina kirkossa olivat heränneet pelastuksestansa huolehtimaan, kokoontuivat arki-iltoina paimenensa ympärille kuin karitsat, jotka hakevat turvaa rajuilmaa vastaan. Pastori Koitere piti joka ilta renkituvassa lyhyen hartaushetken perheväellensä. Jokainen seurakuntalainen, joka sattui saapuville, oli tervetullut, se tiedettiin vanhastaan. Nämä hetket alkoivat nyt muodostua kokouksiksi, joihin lähdettiin kylältä varta vasten. Yhdessä veisattiin, yhdessä luettiin, rukoiltiin ja kiitettiin Herraa. Moni eksyvä löysi rauhan ja yhä uusia heräsi. Kahdenkeskisiä puheluja pastorin ja hänen vaimonsa kanssa jatkui useasti iltayöhön. Silloin levitettiin olkikupoja tuvan ja keittiön lattialle, ja vieraat yöpyivät yksinkertaisen, vierasvaraisen kodin hyvään suojaan.
Pastori ja hänen rouvansa iloitsivat, niinkuin hiljaiset kylväjät, jotka näkevät kauniin, vihannan oraan pellollansa. Mutta iloitessaan he sanoivat toisillensa: — Eloa on paljon ja meitä vaan kaksi. Me pyydämme auttajia Herran työhön.
Pastori Luoto saapui mielellänsä virkaveljen avuksi puhumaan hätääntyneitten, etsivien ihmisten kanssa. Hänellä oli lempeä olento ja hyvä kyky lohduttaa murheellisia. Rouva Koitere puolestaan ei tietänyt ketään, joka ymmärsi nuoria niin hyvin kuin Kyllikki Kotiranta, hänenkin lastensa ihailtu, rakastettu opettajatar. Kyllikki kiitti Jumalaa työmuodosta, joka nyt etsimättä aukeni hänelle. Tämä oli parempaa ja ihanampaa kuin kaikki hänen omat suunnitelmansa. Se ei ollut kenenkään ihmisen tekoa, se oli taivaasta annettu. Sentähden hän kutsuttuna meni rauhallisesti, vaikka pastori Luotokin joka kerta joutui työtoveriksi.
Ei ollut enää kellekään salaisuus, että Koivun nuori agronoomi myös oli heränneitten, etsivien joukossa. Hän ei hävennyt tulla pappilan tupaan ja nöyrästi istuutua peräpenkille Mäkelän rengin ja Kantatorpan vaimon viereen. Santtu poika oli tullut isännän rattailla, päästäkseen selityksen ajaksi käymään kotiinsa, joka oli kappalaistalon maalla. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa olivatkin saapuneet kokoukseen. Poika katsoi pitkään ja jäi heidän viereensä. Hän tuli syvästi liikutetuksi ja painui polvillensa muiden mukana, ennenkuin ilta oli kulunut loppuun. Seuraavalla kerralla hän hiipi ujosti Maurin luo, pyytäen, että isäntä ottaisi hänet taas kanssansa.
Mauri muisti omia turhia kasvatusyritteitänsä Santun suhteen. Ei hän ollut saanut poikaa edes tupakasta luopumaan. Nyt Jumalan Henki oli alkanut kasvatustyönsä.
Pastori Koitere puhui syntien anteeksisaamisen lahjasta. "Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä." Voimakas herätyssaarnaaja oli tänä iltana vaihtunut armon ja lohdutuksen sanansaattajaan. Hänen huuliltansa tulvi sanoja, jotka kumpusivat täyden täydestä sydämestä, Jeesuksen ristin valtaamasta.
— Minunkin syntini — se puhdistaa siis minunkin syntini, — kaikui hiljaa Maurille, niinkuin lähteen solina erämaan matkustajalle.
— Tunnustakaamme syntimme, niin Jeesus ne ottaa pois, — sanoi pastori hartaalla, kutsuvalla vakavuudella.
Santtu poika Maurin vieressä purskahti ääneen itkemään.