— Isäntä, minä varastin nauriita, — sopersi hän kuiskaten, niin että Mauri tuskin kuuli nyyhkytysten seasta.
Santun toisella puolella istuva vaimo erotti sanat, ja hänkin puhkesi itkuun. Yleinen liikutus sai vallan; harvat tiesivät, mistä se oli alkunsa johtanut. Pastori keskeytti puheensa, polvistuen rukoukseen yhdessä kaikkien kanssa.
— Jeesus, me tunnustamme sinulle syntimme, jokainen erikseen. Ota ne pois. Ota meidät vastaan ja anna rauhasi tulla lupauksesi mukaan! Aamen.
Seurasi syvä hiljaisuus. Ilmassa liikkui rukouksen Henki. Kukin rukoili itseksensä, monien seurassa ja kuitenkin kahdenkesken Herransa kanssa. Sitte alkoivat kiitokset kohota. Ääni joukosta ylisti Jumalaa pelastuksesta. Vielä toinen, kolmaskin. Sitte pastori nousi, kehoittaen yhteiseen kiitoslauluun. Kyllikki alotti sen heleällä äänellänsä:
"Veisaelkaamme armosta Jeesuksen!"
Santtu kohotti kasvonsa ja katsoi isäntäänsä ilosta loistavin silmin. Mauri puristi hänen kättänsä. — Pikku veli, — olisi hänen tehnyt mieli sanoa. Hänen omatkin silmänsä säteilivät. — Olen löytänyt, olen sen löytänyt! — riemuitsi äsken vielä murheellinen sydän.
Kun ensimmäinen laulu oli loppunut, alotti hän toisen, kysymättä, odottamatta kenenkään ehdotusta.
"Oi minkä onnen, autuuden se usko myötään tuo…"
Matleena, vanha Matleena, jospa hän nyt olisi ollut läsnä kuulemassa! Hänen nuori isäntänsä julisti riemuiten ja ylistäen:
"Miks iloiten en laulaisi ja kiittäis Jumalatani, kun mulle katoomattoman sen antoi tavaran!"