Se oli heleä onnen laulu, joka kaikui monikertaisena kauvas pimeään syysiltaan. Niin ihanaa kokousta ei ollut vielä vietetty ainoatakaan.
Kyllikki pääsi kotiinsa Maurin rattailla. He ojensivat toisilleen kätensä, niinkuin Mauri Santulle kokouksessa. — Veljeni, — sisareni, — lausui se kädenpuristus ilman ääntä ja sanaa. Ja silmät kertoivat: — Nyt on Jumalan rauha. Ylistys hänelle!
Oli yömyöhä. Mauri ei sytyttänyt kynttiläänsä, vaan oli kauvan pimeässä polvillansa huoneessaan. "Nousevan auringon valo" säteili hänen sielussansa. Se paistoi niin, että hänen oli vaikea kauvemmin pitää sitä yksinänsä. Hän hiipi sen huoneen oven taa, jossa Matleena ja lapset nukkuivat. Jospa Matleena olisi valveilla!
Oli, Mauri kuuli liikettä. Hän naputti ovelle. — Minä se olen, saanko tulla?
Matleena oli tottunut siihen, että isäntä kävi katsomassa lapsia palattuansa iltasilla kotiin kylältä. Hän oli täysissä pukimissa ja avasi oven. Mikä iloinen yllätys hänelle se vapaa, loistava katse, joka häntä kohtasi — niin erilainen vielä äskeisestä!
— Se on tapahtunut, Matleena. Nyt minäkin voin kiittää ja ylistää!
Vanhuksen kasvot rupesivat värähtelemään, hän puhkesi ilosta valtavaan itkuun, jota hän töin tuskin hillitsi pienten nukkuvien hoidokkiensa tähden, unohtamatta heitä edes liikutuksissansa. Ei hän kertonut, että hän lasten luona valvoessaan oli koko illan lähettänyt Isän luo rukousviestejä rakkaan isäntänsä puolesta. Hän olisi itsekin mielellänsä mennyt kokoukseen, mutta ei tahtonut jättää lapsia kellekään vieraalle. Aina on hauskaa yhdessä toisten kanssa, tietäähän sen — se vahvistaa ja virvoittaa. Mutta pääasia kumminkin on, että Isä kuulee yksinäistä vanhaa hänen työssänsäkin, hänen arkipaikallansa. Ja Matleena oli tyytyväinen — oi, nyt hän tunsi niin suurta onnea ja kiitollisuutta, että se korvasi kymmenet juhlat ja selitykset. Se jälkikokous, jota hän myöhäisenä hetkenä sai viettää isäntänsä kanssa, oli hänelle esimakua autuaitten ilosta. Vihdoin Mauri huomasi, että Matleenan täytyi päästä nukkumaan. Hän nousi lähteäkseen. Mutta ensin hän kumartui pienten vuoteitten yli, katseli uinailevia lapsukaisiansa ja painoi keveän suudelman kumpaisenkin otsalle. — Jumala siunatkoon teitä, pieniä armaita. Isä kulkee taivaan tietä Jeesuksen armosta — te tulette mukaan, te kasvatte hänelle. Niinhän, Heli, Tapani? Nukkukaa enkeleitten suojassa!
Mutta Mauri ei vieläkään voinut nukkua. Hän tahtoi heti kirjoittaa Margitille. Hänellä oli paljo tunnustamista ja anteeksipyytämistä, mutta paljo myöskin uutta toivoa ja voimaa. Hän tunsi Jumalan avulla taas rohkeasti katsovansa eteenpäin.
Mitä Margit ajattelee? Mitä hän vastaa? Tämä tulee ratkaisuksi, Mauri tunsi sen painavasti. Hän ottaa vastaan tai hän ei ota. Mitä sitte tapahtuu? Maurin sydän vavahti.
Ei, ei, ei tule kysyä, ainoastaan rukoilla ja odottaa ja tehdä oma voitavansa… Seuraus olkoon Jumalan kädessä, hänen, joka kaikkia rakastaa.