Tulihan sekin… "Joskus itken teitä ja itseäni. Pikku Heli, pikku Tapani — suutele heitä, Mauri! Miksei joku toinen ole heidän äitinsä? Silloin sinä olisit onnellisempi, ja he myös."
Koko totuus iski Mauriin juurilta järkyttävänä voimana. — Minä ja he — ja hän — oi Jumala, emmekö siis koskaan voi onnellisiksi tullakaan? Oliko se erehdys pohjiltansa? Minä luulin hänen rakastavan minua, mutta hän ei rakasta. Luulin itse rakastavani häntä, mutta sekin oli haavetta. Olin vain lainannut hänen piirteensä unikuvalleni. Hän oli minulle outo ja vieras. Nyt olen tehnyt onnettomaksi hänet ja itseni.
Jumala, armahda minua! Koko avioliittoni on ollut synti ja erehdys. Millä minä sen korjaan?
Kerran Kyllikki kirjoitti minulle jotakin pimeistä poluista, joihin valo loistaa… Se oli rovastinkin muistolause minulle: "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko…" Mutta tieni ei ollut Jumalan tie, ei tämä pimeys ole hänen luomansa. Jumalan tie aina valkenee. Matleena sanoi jo silloin, että olin valinnut maailman lapsen… Mitä pyysinkään puolisoltani? En sydäntä, joka oli Herran, en muuta kuin unelmien satuhohdetta. Se on poissa nyt, ja jäljellä on suuri murhe.
Hän lähtee etelään, koska hän kammoo minun kotiani. Mutta kerran sekin matka loppuu, ja hänen täytyy palata — vasten tahtoansa… Oi Margit raukka, raukat me molemmat — mitä sitte tapahtuu?
Minä olen syypää. Minä en valvonut. Minun olisi pitänyt valita Jumalan tie, mutta otinkin omani. Ei ole pääsyä puoleen eikä toiseen. Herra, armahda sinä meitä!
Mauri itki yksinäisyydessä kuumia, vuolaita kyyneleitä. Hän kertoi Jumalalle onnettomuutensa ja tunnusti syntinsä. Kyllikki oli ollut oikeassa — koko elämä näkyi synnin sumentamana. Yhdestä suuresta synnistä kasvoi kuin musta hämähäkinverkko, jonka langat punoutuivat kaikkialle. Hän oli vangittu verkkoon — omaan valmistamaansa. Toisenkin hän oli kietonut siihen, ja sen silmukat puristivat lapsia, hänen rakkaitansa, viattomia…
Tällaistako oli synnintunto? Tätäkö hän oli rukoillut itsellensä? Mutta se oli kamalaa — se oli epätoivon tuskan pimeys, jota ei jaksanut kestää.
— Herra, Herra, ole minulle armollinen! — huusi Mauri sydämensä pohjimmasta syvyydestä.
7.