— Se on yksinkertainen asia, — sanoi hän hiljaa, — ei muuta kuin tuomme kaikki syntimme Jeesukselle, ja hän antaa rauhan. Sitte meillä on voima vaeltaa eteenpäin.
Synnit? Niin, kaikki ihmiset ovat syntisiä, tietysti hekin molemmat luettuina niihin — ja kuitenkin Maurista tuntui melkein käsittämättömältä, että Kyllikki puhui synnistä niinkuin omanaan. Hän, puhdas ja jalo, tytöistä parahin! Voiko mikään asia niin raskauttaa hänen tuntoansa, että se hänet ajoi Jeesuksen luo?
— Minä haluaisin nähdä syntini, — sanoi Mauri.
— Jumalan kirkkauden edessä koko elämämme näkyy synnin sumentamana, — vastasi Kyllikki.
— Siis minä kuitenkin olen rikkaan nuorukaisen kaltainen, — ajatteli Mauri. — Hän ei tuntenut syntejänsä, enkä minäkään. Missä minä olen poikennut Jumalan tieltä? Mitä Jeesuksella on sanomista minulle?
Kyllikin lähdettyä hän jäi sitä tutkimaan. Hänen sydämensä pitkä kaipuu tuntui äkkiä niin polttavalta ja pakottavalta, että hänen täytyi syrjäyttää kaikki muu sen edestä. Hän meni huoneeseensa ja laskeutui polvillensa. — Jumala, näytä minulle syntini! — rukoili hän palavasti.
Hän sai ne nähdä. Hän kuuli ne korvissansa. Oli kuin koko ilma hänen ympärillänsä olisi suhissut yhtä nimeä: Margit, Margit!
Taas hän piteli käsissänsä kirjettä, äsken saapunutta. Hän oli murtanut kuoren ja luki lentäviä rivejä. Hänestä tuntui, että ne niin olivat kirjoitetut — kuin nuolina, jotka sattuivat kipeästi…
"Kylpykausi lähenee loppuansa. En tiedä, mitä sitte teen. Minua kammottaa pimeä ja pakkanen ja ahdas ilma, jota en jaksa hengittää. Jos saan seuraa ystävistäni, lähdemme ehkä etelään. Teidänhän on hyvä siellä — ettehän te minua kaipaa…"
Mauri tuijotti kirjeeseen. Yhä tuo sama: "Ettehän te kaipaa." Entä hän? Eikö yhtään, yhtään hellää sanaa?