Mielihyvällä Kyllikki huomasi pöydällä oman sinikelloliinansa. Ei hän aprikoinut, miten se nyt juuri sattui siinä olemaan, eikä hän suinkaan olisi arvannut, että Matleena oli sen kaapista pujahuttanut esiin, nähdessään "neidin" tulevan. Kotirannan rouvasta Matleena aina oli kovin pitänyt, ja nyt oli Kyllikki voittanut hänen suuren suosionsa. Hän lauloi niin kauniisti ompeluseuroissa ja hymyili kuin hyvä enkeli.
Kyllikki teki selkoa tuumistansa nuorison hyväksi.
— Tulin auttajaa hakemaan, mutta nyt, Mauri, en pyydäkään sinua. Näenhän, että sinulla on kätten täydeltä tehtävää, ehkä liiaksikin. Sinä et kaipaa työtä, vaan virkistystä.
— Joskus työ on paras virkistys, — vastasi Mauri.
— Niin, — Kyllikki innostui, — sinulle omat pienokaisesi ja minulle omani — koko rakas, suuri parvi. Jumala ei jätä ketään osattomaksi.
Taas Mauri tuli ajatelleeksi: — Puhuuko hän minusta? Vai onko hänkin tuntenut osattomuutta? Hänhän on nuori ja iloinen, saanut mieluisan, toivotun työalan, ja pian hän ehkä on onnellinen morsian… Matleena on kertonut, että koko ompeluseura sitä odottaa. Pastori Luoto rakastaa häntä.
Kun Mauri ei vastannut, luuli Kyllikki sanoneensa enemmän kuin yksinäinen, puolison sydäntä kaipaava jaksoi omistaa itsellensä. Hän kiirehti lisäämään: — Ja osattomat — jos niitä lie — ja onnelliset — kaikki lepäävät Jeesuksen sydämellä. Siinä on hyvä olla.
— Sano, miten minä siihen pääsen?
Tätä kysymystä Mauri oli mielessänsä pidellyt, tätä tilaisuutta ja hetkeä janonnut ja toivonut siitä illasta asti, jolloin Matleena hänelle ensi kerran puhui uskon onnesta ja autuudesta.
Kyllikki näki hänen hätänsä ja käsitti hänen kaipauksensa ilman pitempiä selittelyitä, ystävän koko hellällä ymmärtämyksellä.