Margitin äiti oli suostunut viemään tyttärensä Italiaan kylpykauden päätyttyä. Else Barlitz aikoi mukaan, mutta nuoren professorin loma oli lopussa, hänen täytyi palata Wieniin.
He olivat olleet yhdessä joka päivä, kaikki nämä viikot. Kun Margit ajatteli taaksepäin, tuntui aika tenhoisalta unelmalta. Vuoristoretket, venetsialaiset illat vuoripuron äärellä juhlavalaistuksessa, tuliset tanssit ja ennen muuta kaksinpuhelut — salaperäisesti sytyttävät puiston pimennoissa, elämän ja ilon kyllyyttä uhkuvat päivänhelteisillä rinteillä… ei kukaan osannut keskustella niin kuin Raimund, ei kenenkään seurassa Margit niin kasvanut ulos lapsellisesta pintakuorestansa, henkiseen seikkailuun ja leikittelyyn, usein hämmästyttävän kehittyneeseen.
— Wienissä te olitte oikkuisa tyttönen, — sanoi Raimund kerran. — Nyt te olette nainen. Margit, miksi minä en aavistanut, että nainen on tyttöstä tuhatverroin hurmaavampi!
Sillä kertaa Margit ei vastannut, ei edes hymyillyt mielistelylle. Hän tunsi, että siinä piili enemmänkin kuin maailmanmiehen kohteliaisuus. Se kalvensi polttavat posket ja vaiensi leikkisät huulet. Professori Raimund Barlitz puolestansa ajatteli: — Näenhän minä, että hänen vanhempainsa täytyy olla varakkaita. Sitäpaitsi minäkin olen riippumaton nyt. Virka minulla on — se on vielä pikkuasia perinnön rinnalla. Mieletön, joka tekee turhia laskelmia kauniin ja henkevän naisen menettämiseksi!
Hän katui. Margit katui.
Ja nyt — nyt kohta kaikki oli kiitänyt ohitse. Margit sitä vaikersi polttavassa sydämessään. Ei jäänyt taaskaan muuta kuin muisto, rikas, sanomaton — ihanampi kuin mitkään entiset, mutta katkerampi myös. Niin paljon haikeampi kuin naisen tunteet ovat syvemmät ja tietoisemmat tyttösen haaveita — ja niin paljon katkerampi kuin on luvaton lempi vapaan neidon viattoman valinnan rinnalla.
Vielä yksi ilta — viimeinen, loistavin.
Kun Margit seisoi suuren kuvastimen edessä valmiina puvussansa, oli hän todella kauneimmista kaunein. Kaikki tilapäinen rasituksen jälki oli kylpyaikana nopeasti hävinnyt. Hän kukoisti ja heloitti nuoruuden hehkeimmässä sulossa, etelän tummaveristen keskellä kuin valoilmestyksenä. Tänä iltana hän oli vedenneitonen. Muutama satamarkkanen oli heitetty noihin hohtoharsoihin — ei Margit edes tietänyt siitä. Kampaajatar oli levittänyt hänen kultatukkansa valloilleen, kähertänyt sen aaltokiehkuroihin ja koristanut kaislanlehdillä ja lumpeilla. Valkeat olkapäät ja käsivarret hohtivat kuultavina, ja posket rusottivat ilman jauheita ja maalauksia.
— Rouva on ihastuttava, — sanoi kampaajatar.
Margit tiesi sen itsekin, ja voitonvarmana, viehkeänä hän äitinsä rinnalla astui valaistuun saliin. Else kiirehti häntä vastaan. Hän oli pieni, tumma tyttö mustalaispuvussa. Helmet, helyt ja kulkuset kilahtelivat iloisesti joka askeleella, jonka hän astui.