— Margit, Margit — sinun pitäisi saada kaikki palkinnot! — huudahti hän peittelemättömällä ihailulla.
Pitkin iltaa Margit sai samaa kuulla vaihtelevissa äänilajeissa. Hän tanssi, kunnes ei enää jaksanut. Silloin Raimund saattoi hänet pieneen sivuhuoneeseen, jonka istuimet olivat päällystetyt sinisellä silkillä. Margit nojausi pehmeään tuoliin, Raimund katseli häntä, taukoamatta, syleilevin silmin.
— Oh, Margit, — sanoi hän äkkiä, huumautuneena. — Minä rakastan ja ihailen sinua — nyt enemmän kuin milloinkaan!
Margit tunsi kuin sähkövirran kulkevan lävitsensä, mutta vavahtaen hän torjui: — Älä, Raimund, älä puhu — oi, minä olen onnettomin kaikista ihmisistä! Miksi tämä tuli liian myöhään? Miksi sinä silloin erkanit minusta, ja miksi minä ajattelemattomasti menin naimisiin?
— Jos sinä rakastat minua, ei mikään ole myöhäistä.
Margit katsoi ylös säikähtyneenä. — Kuinka — Raimund!
— Sano vaan, Margit — tai eihän sinun tarvitse sanoa, näenhän minä, tiedämmehän molemmat, että —
Kaksoisovet lennätettiin auki. Torvien toitotukset salissa ilmaisivat suuren hetken tulleen. Palkintojen jako oli tapahtuva, Margitin täytyi olla läsnä, ja herra professorin myös.
Huvitirehtööri astui lavalle. Hän piti korean, monisanaisen puheen. Oli toisiaan ollut vaikea ratkaista, etenkin naisten palkintoja. Oli niin paljo ihastuttavia impiä. Mutta eräs nuori rouva pohjolasta vei kumminkin kaikista voiton. Kauneuspalkinto julistettiin yksimielisesti Margit Koivulle…
Rajut kättentaputukset todistivat lausunnon puolesta. Margit astui esiin ottamaan vastaan kultaista rintasolkea, jonka tirehtööri ojensi hänelle.