— Kaikki palkinnot, kaikki palkinnot! — remusi yleisö, etenkin herrat. Pikku Else oli aivan haltioissaan ystävättärensä kunniasta. Tirehtööri rykäisi ja rykäisi, koettaen saada ääntänsä kuuluville. — Kauneimman puvun palkinto neiti A:lle ja sulavimman tanssin palkinto neiti N:lle…
Mutta herrat huusivat meluten: — Kaikki palkinnot rouva Koivulle!
Tirehtööri yritti menettää mielenmalttinsa. Miten hän pääsisi pälkähästä, loukkaamatta ketään? Nopea kekseliäisyys oli kallis asia.
— Hyvä herrasväki, — sanoi hän sukkelasti, — minä kumarran teille ja ihanalle rouvalle! Eihän hän voi pitää yhtaikaa kolmea samanlaista solkea. Me julistamme hänet illan kuningattareksi, mutta soljet pyydän tarjota toisille sulottarille.
Käsien taputukset raikuivat vastaukseksi. Tirehtööri huokasi helpotuksesta. Asema oli pelastettu.
Herrain palkinnoista ei tullut riitaa. He saivat hopeamaljoja, professori Raimund Barlitz myöskin omansa kauneimmasta tanssista.
— Se ei ollut mikään vaikea saavutus, — väitti kuiskuttaen joku kateellinen. — Hänhän on tanssinut tuon tuostakin rouva Koivun kanssa, joka liitelee kuin keijukainen. Tietysti se näyttää kauniilta.
Tuomarinna, joka istui huomattavalla paikalla tummanvihreään silkkiin puettuna, oli saanut parhaan kunnianhimonsa tyydytetyksi tyttären suhteen. Nyt hänet kerrankin oli nähty suuressa maailmassa, ja ansaittu ihailu oli kukkuramitoin tullut hänen osaksensa. Oli tosiaankin surkea vahinko, että hän pian oli hautautuva syrjäiseen kotiinsa, pieneen maaseutupaikkaan kaukana pohjoisessa, tuhlaamaan sulonsa tyhjään arkipäiväisyyteen…
Hänen oma ajatuksensa keskeytyi, kun vilkas mustalaistyttönen, Else neito, pujahti hänen viereensä, jatkaen juuri samaa lankaa, kiihkeällä, lapsellisella tavallansa.
— Täti kulta, miten me pelastaisimme Margitin? Hän on kertonut minulle, kuinka hän on onneton ja pelkää entisiä olojansa. Hän voisi loistaa Euroopan suurimmissa sivistyskeskuksissa — katsokaa nyt, kuinka hän on ihana — ja lisäksi musikaalinen, viehättävä, kaikkea mitä voi toivoa!