— Hiljaa, lapseni, — hillitsi tuomarinna, vaikka hänen hymynsä oli täynnä yhdystuntoa. Ulkonainen arvokkuus oli säilytettävä vieraassa ihmisparvessa.
Toisin hän menetteli illalla, kun professori Barlitz pyysi saattaa hänet kotiin. Margit ja Else jäivät myöhemmäksi. Raimund lupasi palata ja heistäkin pitää huolta. Mutta hänellä oli nyt kahdenkeskistä puhumista Margitin äidin kanssa.
Keskustelu oli tärkeä, ratkaiseva.
— Minä uskallan, rouva tuomaritar, kun olen oppinut teidät tuntemaan. Te olette kohdellut meitä heti kuin likeisinä, nuoruudenystävättärenne lapsina. Minä vetoan äidintunteisiinne. Kerran rikoin katkerasti tytärtänne vastaan — sallikaa minun nyt korjata silloiset surut ja kaikki mitä siitä on johtunut, tehdä hänet niin onnelliseksi kuin hehkuva ihastus hyvän aseman ohella kykenee —
Tuomarinna ei lähettänyt professoria pois. He astuivat yhdessä valkean huvilan vierashuoneeseen, sähkö väännettiin palamaan, ja he keskustelivat mielenkiintoisesti, kiihkeästi, huomaamatta ajan kulumista.
Seinäkello löi kaksi. Professori nousi nopeasti. — Margit ja sisareni varmaan jo odottavat. Minä lähden nyt. Kiitos, kiitos hartaimmasti! — Hän kumartui suutelemaan tuomarinnan kättä.
— Vasta huomenna, muistattehan! — kuuli hän tuomarinnan huutavan vielä jälkeensä. — Margit on väsynyt ja tarvitsee lepoa.
Hän piti sanansa. Margit ei saanut mitään tietää äitinsä ja Raimundin keskustelusta. Mutta hän oli muutenkin tarpeeksi kiihkoisessa mielentilassa. Raimundin sanat sinisilkkihuoneessa olivat kaiken iltaa soineet hänen korvissaan kuin sireenien laulu salakareilta, kuin mahtavan kosken vetävä kohina. Unta hän ei saanut. Hän valvoi mielikuvien vallassa.
Aamulla postintuoja ojensi hänelle Maurin kirjeen.
"Margit, rakas vaimoni!