On myöhäinen yö, mutta minä en voi viivyttää sitä, mikä polttaa sydämelläni. Tahdon avata sinulle ajatukseni, tunteeni, kaikkeni. Sinä olet oikeutettu tietämään, mitä minussa on tapahtunut.
Jumalan Henki on vaikuttanut voimalla seurakunnassamme. Pastori Koitereen tuvassa on ilta illalta pidetty kokouksia. Monet ovat kääntyneet, monet murheelliset saaneet rauhan. Siellä minullekin on selvinnyt, että Jumalan Karitsa on kuollut syntieni tähden, ja minä saan olla hänen ikiomansa.
Margit, sinä kirjoitit toivovasi, ettet milloinkaan olisi tullut vaimokseni. Lausuit sen hellemmin, mutta sisällys oli selvä. Sinä tunnet, että olisit vapaana onnellisempi. Se kirje oli saattamaisillansa minut epätoivoon, mutta nyt minä kiitän sinua suorista sanoistasi. Ne näyttivät minulle peittämättömän totuuden.
Minä olen tehnyt syntiä, Margit. Minä en kulkenut Jumalan tietä, kun pyysin sinua omakseni. Siitä on johtunut suru ja kärsimys. Me emme kyllin tunteneet toisiamme emmekä sisäisesti kuuluneet yhteen. Niin minä tein onnettomaksi sinut — ja itseni myös, miksi en sanoisi sitä yhtä suoraan kuin sinäkin. Onhan hyvä, että nyt olemme täysin avoimet toisillemme.
Me emme voi särkynyttä parantaa, mutta on yksi voima, joka on väkevä. Tunnen sen itsessäni rauhan ja riemun Henkenä. Minulla on nyt uusi ilo ja rohkeus, sillä Jumala tekee ihmeitä.
Hänelle olen jättänyt sydämeni, hänelle kotimme. Tule, Margit, minä odotan, että vielä Herran ajan tultua kohtaamme toisemme ristin juurella. Avioliittomme alkuaikana sinä kerran torjuit pois pienen kuvan, jonka nimi oli "Via dolorosa". Et voinut sillä torjua kotimme onnettomuutta. Me olemme "tuskien tietä" kulkeneet ja saamme ehkä edelleenkin kärsiä ja kestää. Mutta minä toistan sinulle lauseen, jonka kerran nuoruuteni vaikeassa risteyksessä sain ohjeeksi vanhalta rovastivainajalta: "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen." Sydämissämme pimeys valkenee, olen varma siitä. Ja minä vakuutan, Margit, että yhä pidän sinua rakkaana. Olen tekevä kaiken voitavani korjatakseni, mitä rikoin sitoessani sinut itseeni. Tule, vaimoni, tule minun ja rakkaitten pienokaistemme kanssa vaeltamaan valkenevaa tietä!
Mauri."
Kun professori Barlitz astui sisälle, tapasi hän Margitin mielentilasta, jommoisessa hän ei koskaan ollut häntä nähnyt. Hän itki hermostuneesti, tuskan vallassa, kuten ihminen, joka on joutunut kuoleman hätään.
— Margit — rakas — mitä on tapahtunut?
Hän ei voinut vastata, hän näytti kirjettä.