— Sallisitko minun lukea sen? Kiitos, mutta minähän en ymmärrä…
Tuomarinna tuli avuksi. — Tulkaa, minä kerron teille.
He menivät toiseen huoneeseen. Professori sai kuulla, että Margitin mies oli tullut uskonnolliseen mielenkiihkoon. Lapsi raukka pelkäsi kotiansa vielä entistä enemmän, ja lisäksi mies tunnusti suoraan itsekin olevansa onneton. Hänkin oli sitä mieltä, ettei heidän koskaan olisi pitänyt mennä naimisiin.
— Sittehän kaikki on selvää! — huudahti professori keventynein sydämin. — Hän ei pane vastaan laillista eroa. Se on tapahtuva mitä pikemmin, sen parempi.
Professori oli hyvin varma asiastansa. Mutta Margitia hän ei nyt voinut jättää. Hän sähkötti Wieniin, pyytäen virkavapautta toistaiseksi — terveytensä hoitamisen tähden… Kotiin hän kirjoitti, että hänen hermonsa vaativat jatkuvaa lepoa. — Äitini on ahdasmielinen, — hän ajatteli. — Parempi, ettei hänkään päätöstäni tiedä ennen aikojansa. Nyt en kysy hänen mieltänsä. Olen mies, en enää nuorukainen — sitäpaitsi seison omilla jaloillani.
Margit rauhoittui vähitellen, ja hän sai kuulla kaikki. Raimund pyysi häntä nyt uudestaan omaksensa. Tuomarinna oli jo antanut tyttärensä hyväksi suostumuksen. Margitin eteen asetettiin ero Maurista ja lapsista. Hänen ei ollut pakko milloinkaan palata kotiin. Hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä, ja elämän ihanuus oli hänen.
Miksikä sydäntä niin ahdisti ja ääretön rauhattomuus valtasi hänet, kuten tuulenpyörre, joka tarttuu lepattavaan lehteen? Miksi tuntui kaihomieliseltä, aivan niinkuin paratiisin portti olisi hiljaa sulkeutunut ja keruubi ojentanut välkkyvän miekkansa?
— Hän oli hyvä minulle, — nyyhki Margitin sydän. — Ja lapset, Heli ja Tapani — oi, nyt minä vasta ymmärrän, kuinka paljon rakastin heitä. Ja kuitenkin…
Äidinrakkaus leimahti hetkellisesti.
— Antakaa minulle Heli, — hän pyysi. — Saahan Mauri pitää pojan. Minä tahtoisin pienen tyttöni, hän oli niin suloinen!