Mutta tuomarinnan kirje seurasi kuten jäätävä viima. Kaikki näytti olevan päätetty ja järjestetty. Tuskinpa Maurilla enää oli mitään tehtävää. Hän oli kuin lamaan lyöty.
Hän kirjoitti kuitenkin. Näin ei hän voinut antaa kaiken raueta kortta ristiin panematta. Jo lastenkin tähden hänen tuli vedota äitiin vielä kerran. Ne pienet viattomat raukat, jotka eivät mitään aavistaneet… Niin, mutta ei tunteita saanut liikuttaa. Eikä Mauri tuomarinnan kirjeen jälkeen sitä halunnutkaan tehdä. Tunteet haihtuvat, niiden vaikutuksia kadutaan tyynellä järjellä. Hän kirjoitti selkeästi, vakavasti, kuin toveri toverille.
"Margit", hän pyysi, "punnitse syyt ja vastasyyt. Sano suoraan, kerro kuin sille, johon todella luotat, miksi haluat ryhtyä niin vakavaan askeleeseen. Muista, että lupasimme rakastaa toisiamme myöskin vastoinkäymisissä. Minä pysyn sanassani. Ei ole katkerampaa vastoinkäymistä kuin se, että puoliso kyllästyy puolisoon ja on valmis jättämään lapsensa orvoiksi. Kuitenkin on sydämeni sinulle avoin ja odottaa. Jumalan edessä kuulumme nyt yhteen, vaikka minäkin uskon, ettei hän sitä alusta tahtonut. Älä ymmärrä tätä niin, kuin yrittäisin vaatia ja pakottaa. Ei, Margit — yksin Jumala ja omatunto voi pakottaa sinua. Mutta yhtä pyydän. Älä ehdota virallista eroa. En käsitä, miksi se olisi tarpeen. Ole vapaa, viivy poissa, ikäänkuin meitä ei olisikaan. Minä jään yksinäisyyteeni, mutta yhä odottavana. Uskon, että Herra voi korjata kaiken."
Vastaus kuului:
"Mauri, sydämeni on toisen oma. Älä minua tuomitse. Rakkaus on kuin vyöry vuorilta — sitä ei voi vastustaa… Minä olin Raimund Barlitzin kanssa kihloissa lyhyen, valoisan kevätajan jo ennen kuin me lähestyimme toisiamme. Mauri, en ole pettänyt sinua. En ymmärtänyt itseäni — en tietänyt, että hän asui sydämessäni silloinkin, kun luulin hänet ainiaaksi menettäneeni. Nyt sen tiedän. Ja nyt sinäkin tiedät…"
Niin, nyt Maurikin tiesi. Hän ei itkenyt, ei valittanut, ei vastustanut. Hän ei enää yrittänyt mitään. Hän antoi Margitin isälle toimivallan, ja vaimollensa hän kirjoitti vain:
"Hyvästi, Margit. Sinä olet liittomme rikkonut — se siis olkoon rikottu. Jumala sinua armahtakoon, sillä sinä olet tehnyt syntiä. Minulta olet ottanut elämän ilon ja luottamuksen."
Nyt oli isku todella osunut sydänpohjiin asti. Se oli kuin herpaiseva kuolinhaava. Oli niin pimeätä, että Herran kasvoistakaan ei näkynyt valoa loistavan. Epätoivon äärettömyys tuntui laskeutuvan hänen ympärillensä.
Siis kaikki oli ollut pettymystä, alusta loppuun. Hän ei milloinkaan ollut omistanut Margitin sydäntä. Hän onneton uneksija, joka ei elämää eikä ihmisiä tuntenut! Rakkaus auttaa kuormia kantamaan, rakkaus tekee vaikean helpoksi. Maallinenkin rakkaus sen vaikuttaa, ja taivaallinen vielä varmemmin. Margitilla ei ollut kumpaakaan. Hän oli toisen oma.
Kuoleman käsi laskeutui hiljaa Maurin sydämelle. Jokin lakkasi elämästä. Hän oli rakastanut sitä unelmain Margitia, joka antoi hänelle nuoren lempensä — oli rakastanut vielä silloinkin, kun hän oli kaukana poissa, vieraantuneena puolison sydämestä ja kodista. Eihän oikeastaan ollut ihmekään, että niin kävi — sillä Margit oli hemmoteltu maailman lapsi, joka ei kyennyt ristiä kantamaan. Mauri oli tuntenut syvää, hellää sääliä. Hän olisi voinut uhrata henkensä, pelastaakseen hänet ja tehdäkseen onnelliseksi. Hän itse oli syyllisempi kuin Margit.