Mutta toisen oma — toisen kuva sydämessä vaimona ja äitinä! Toisen oli menneisyyskin, hänen "lyhyt, valoisa kevätaikansa." Maurilla ei ollut mitään. Ei ainoakaan ehjä, kirkas muisto jäänyt pimeyteen sädehtimään.
Hän ei tietoisesti tullut katkeraksi eikä kantanut vihaa. Mutta rakkaus oli saanut haavan, josta veri vuoti kuiviin. Margit, puoliso, kuoli hänen sydämestänsä sinä hetkenä, jona hän tiesi vieraan astuneen hänen pyhäkköönsä.
Ulkona lumihiutaleet putoilivat. Oli talvi, ja luontokin peittyi hautaan. Milloin kevät oli heräävä? Heräsikö se Maurille milloinkaan?
10.
Silloin tuli Kyllikki,
Pitkän, kolkon talven jälkeen hän tuli kuin keväisen päivän kirkas, elvyttävä säde. Hänen katseestansa loisti rauha ja valkeus, hänen olennossansa sykki puhkeavan luonnon koko tuore, riemurikas elämä.
Tuntui kuin Mauri nyt vasta oikein olisi nähnyt hänet. Hän näki hänet vihertyvillä kentillä, näki koululla, kokouksissa ja joskus omassa kodissansakin. Missä Kyllikin ääni soi, siellä helähti kuin kevätlintujen toivonlaulu.
— Mauri, — hän sanoi, — "vanhurskaan tie on kuin nouseva aurinko". Älä jää pimeyteen! Jumala on rakkaus.
Mauri kuunteli hänen puhettansa ja nosti silmänsä.
— Sinä jäit köyhäksi, — hän jatkoi, — mutta vielä sinulla on aarteitakin. Onko armaampia lapsia kuin Heli ja Tapani?