Niin, he olivat isän auvo ja lohdutus. Mutta kun hän katseli heitä, kävi kuitenkin sydän surulliseksi.
— Oletko lukenut, mitä Herra sanoo: "Minä annan sinulle pimeän syvyyden aarteet ja kätketyt kalleudet." Taivaallinen rikkaus voi tulla sydämeesi täydempänä kuin milloinkaan ennen.
— Ei, se on paennut pois, — huokasi Mauri.
— Se palajaa, — vastasi Kyllikki voitonvarmuudella.
Mauri oli kerran laskenut kaikkensa Herran käsiin. Niistä käsistä hän oli luullut voivansa ottaa vastaan mitä tahansa oli tulossa. Hän oli joutunut tappiolle. Hänen täytyi kokea, että "valkeneva tie" kulki taistelun kautta, omassa suuressa heikkoudessa, Herran voimassa. Kunhan vaan olisi saanut tuntea sitä voimaa! Mutta hänen aurinkonsa ei paistanut täydeltä terältä eivätkä ristin ruusut kukoistuneet. Margitin muisto pyrki väliin harmaana sumuna, ehkäisevänä hallanhenkenä. Mauri oli lähettänyt takaisin tuomarille kaikki myötäjäiset, hienoista huonekaluista pieniin koruesineisiin asti, ja hänen kotinsa oli nyt jälleen miltei talonpoikaisen yksinkertainen. Mutta entisyyden varjoja hän ei kyennyt hälventämään mielestänsä.
Sitä myöten kuin kesä teki tuloansa, hän kumminkin virkeni ja reipastui. Kotirannan täti oli hänen hellä lohduttajansa ja työ uskollinen auttaja. Talossansa hän ahersi uutterasti, lastensa ensi askeleita hän valvoi rakkaudella ja kuunteli heidän leperrystänsä kuin kauneinta soittoa. Niin, soittoa — todellista soittoa hän ei jaksanut muistella. Se oli hänet kerran tuhoksi kietonut pauloihinsa. Sen sijaan kirjat taas tulivat esille, ja hän syventyi lukemaan ja avartamaan näköalojansa. — Nämähän olivat ensi rakkauteni, — hän hymähti surumielisesti. — En ole kaivannut niitä, ja nyt ne kuitenkin auliisti tarjoavat viileätä lohdutustansa. Saan olla kiitollinen kaikista kalliista vesipisaroista — minä janoinen, yksinäinen kulkija. — Ja hän luki janonsa sammuksiin ja sydämensä viihtyneeksi — kunnes taas tuli ihmislapsia ikävä, aivan kuin ensimmäisenä talvenansa Lehtoniemessä. Nyt hän tiesi mitä tehdä. Näkymätön Ystävä oli hänen luonansa, ja hänen kanssaan ja hänen käskystänsä hän rohkeni ruveta veljiä ja sisaria palvelemaan. Hän alkoi hiljaisesti toimia kodin ulkopuolellakin, missä parhaiten tarvittiin. Milloin vaan Kyllikki pyysi, hän oli valmis auttamaan nuorten kokouksissa. Hengellisiä tilaisuuksia hän etsi entiseen tapaansa, vieden jo itsekin jonkun lohdun sanan ahdistetuille, ja pastori Koitereen lämpimässä kodissa hän edelleen oli ahkera vieras. Pastori Luoto oli vetäytynyt syrjään. Mauri omassa murheessaan ei ensin kiinnittänyt siihen huomiota, mutta vähitellen hän alkoi kaivata kunnon toveria, ja ihmetteleviä kysymyksiä heräsi hänen mielessänsä.
Sitte kerran Luoto avasi hänelle sydämensä kahdenkeskisellä kävelyllä metsätiellä. Hänellä, toverittomalla nuorukaisella, oli tarvis uskoutua jollekulle.
— Sinulla, veli, on suuri suru, — hän sanoi, — ja minulla myös. Sinä sait omasi — hän lähti pois. Minä en saanut ensinkään.
Mauri ikäänkuin säpsähti, katsahtaen häneen kysyvästi.
— Kyllikki Kotiranta — niinkö?