Pastori nyökkäsi päätänsä.
— Minä luulin suhteenne jo aikaa olleen selvillä — odotin julkaisua.
— Niin kaiketi muutkin odottivat, — sanoi pastori hiukan hermostuneesti, — ihmisethän aina ehtivät edelle sellaisissa asioissa. Minä en alustakaan paljoa toivonut. Hän ei ole niitä tyttöjä, jotka pettävät käytöksellänsä.
— Mutta ehkä erehdyt hänen tunteistansa. Ehkä hän kuitenkin —
— Ei, ei. Olen kuullut sen hänen omilta huuliltansa. Hän on lapsuuden rajoilta asti rakastanut jotakuta, jota hän ei milloinkaan voi unohtaa. Kun hän sen sanoi, on se totta.
Mauri ei enää puhunut mitään, ei edes kyennyt ilmaisemaan osanottoansa, jota hän kuitenkin vilpittömästi tunsi. Hänen tuli kummallinen olla, hänen sydämensä rupesi ankarasti tykyttämään. Sitte kotona hän koko päivän mietti asiaa. Niin, ei ollut muuta selitystä. Mauri tiesi olleensa Kyllikin läheisin ystävä.
Kului kuukausi, toinenkin ja kolmas. Hän oli usein yhdessä Kyllikin kanssa. Tarkastaessaan hän ei huomannut mitään entisestä poikkeavaa, ja kuitenkin hän näki ja tunsi ennen näkemättömiä ja tuntemattomia.
Kokonainen uusi maailma aukeni Maurin ympärille niinä aikoina. Missä hänen silmänsä olivat olleet, missä hänen järkensä? Kuinka hänen sydämensä joutui sen leluksi, joka lahjan otti ja tallasi jalkoihinsa? Mielikuvien virvat olivat vieneet hänet todellisuudesta harhaan, ja tunnehurmaus oli hänet temmannut pyörteisiinsä. Hän oli Tapani-isän sukua muussakin kuin tiedonhalussa. Sävelten ikävä, kauneuskaipuu oli hänen povessansa polttanut. Oi, hän ei kokemattomuudessaan ymmärtänyt, että on kauneutta parempaa kuin ulkokuoren, ja sydämen säveliä, jotka soivat armaammin kuin pieni viulu valkeissa käsissä. Nyt hän sen tajusi liiankin selvästi. Hän suri, hän häpesi itseänsä. Kyllikki oli häntä rakastanut kaiken aikaa — uskollisesti "myötä- ja vastoinkäymisessä" — ilman lupausta kummaltakaan puolen, saamatta mitään itsellensä — hän, jalo, kirkas tyttö, toveri, ystävä, Jumalan lapsi, jonka pelkkä läheisyys jo lohdutti ja nosti ylemmäksi!
— Hän olisi voinut olla minun! Hän olisi voinut olla lasteni äiti! — Se ajatus kertautui päivä päivältä Maurin mielessä.
Hän eli uudestaan menneet muistonsa lapsuuden varhaisesta ajasta alkaen. Silloin Kyllikki oli säde, joka hohti hänen polullansa, iloisena, lämmittävänä, silmäsi hän minne tahansa.