— Enkä tuntenut sitä sädettä! En osannut ottaa omakseni! Kuinka rikas olisin voinut olla, miltä suruilta säästyä! — hän huokasi.
Sitte tuli toisia ajatuksia, ensin kysyviä, epäselviä, sitte yllättäviä, mukaansa tempaavia kuin keväinen tulvavesi.
— Mutta minähän en rakastanut häntä. Rakastin Margitia.
Niin, sillä Jumalan Henki ei hallinnut tunteitani. Hän oli haavekuvani, ei enempää. Rakkauteni häneen oli jotakin, jota en osaa selittää. Se oli silmäini ihastuksessa, se oli vereni kuohussa. Sillä henkisesti me olimme kaksi vierasta saman katon alla.
Entä jos todella tietämättäni olen rakastanut Kyllikkiä, niinkuin hän tietensä minua? Sillä eikö se olekin oikeata rakkautta, että ihailee ja kunnioittaa toista enemmän kuin ketään muuta maailmassa ja tahtoisi aina olla hänen lähellänsä, vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia, saada ja antaa, tuntien että toinen ymmärtää sydämen joka sykähdyksen?
Ehkä siinä ei ole aivan kaikki. Ne nuorten tunteiden lämpimät laineet — ne sydänkielten vienoimmat, hellimmät värähdykset — ne eivät Kyllikkiin suuntautuneet. Ei silloin vielä. Hyvä, että niin oli. Muutoinhan olisin ollut uskoton Margitille, niinkuin hän minulle… Mitä pelottavaa johtuikaan mieleeni… Jumalan kiitos, minä tiedän, etten ollut uskoton.
Mutta nyt tiedän myös, että ehjään rakkauteen tarvitaan se pohja, joka Kyllikillä ja minulla on yhteinen. Siitä olisi lemmen kevät ihanasti puhjennut Jumalan tiellä, aivan varmaan aikanansa. Sillä vieläkin, kun esteet ovat poissa, se puhkeaa, puhkeaa vastustamattomalla voimalla, niinkun suljetut ummut auringossa aukeavat. Hän oli Isän aikoma minulle.
Kyllikki, olenko oikeutettu sanomaan sen nyt sinulle? Pyytäisin anteeksi kaiken tuskan, jota olen tuottanut sydämellesi pettymysten ja odotuksen pitkinä vuosina. Sinä olit niin korkealla ajatuksissani — uskaltaisinko sanoa enemmänkin? Että rakastan sinua, että olet onneni, elämäni, jonka nyt vasta löydän! Etkö tuomitse minua entisestä? Etkö käänny hyläten pois? Oi et, minä tunnen sinut niinkuin hyvän enkelini. Sinähän rakastat minua. Hän, joka sen kertoi, sanoi että rakastat yhä.
Se tulee, kevät tulee kuin vetten ouru telkeitten takaa… Mitä siitä, että ulkona taas on syksy ja keltaiset lehdet lentävät.
Olenhan minä vapaa nyt! Enkö ole vapaa? Margit on toisen vaimo, minä olen leski ja lapseni orvot. Minä saan puolison jälleen, omani, oikeani, ja lapset saavat äidin, parhaimman ja rakkahimman, sen joka heitä kanssani kasvattaa taivasta varten.