Sen sanan Mauri löysi, vertaamalla rinnakkaispaikkoja evankeliumeissa. Siitä hän ei päässyt. Se ei koskenut Margitia, se oli hänelle — Jeesuksen sana, yhtä sitova kuin toisetkin.
Hänen liittonsa oli purkautunut, mutta Jeesus sanoi, että hänen tuli yksin vaeltaa tietänsä eteenpäin. Margit ei enää ollut hänen vaimonsa, mutta Kyllikin ja hänen välillään oli Herran ilmoitettu tahto.
Tätä siis omatunto oli puhunut, ennenkuin Mauri sen ääntä ymmärsi. Tästä oli johtunut hänen epävarmuutensa ja rauhattomuutensa. Kuinka tämä oli mahdollista? Laki ei kieltänyt edes Margitin uutta liittoa, ja pappi hänetkin lienee vihkinyt. Vihkisikö pappi hänet ja Kyllikin? Koitere? Mauria epäilytti. Mutta joku toinen — aivan varmaan. Voiko pappi tehdä syntiä pyhän viran puolesta? Mauri etsi ja luki yhä kiihkeämmin. Eikö hän mistään paikasta löytäisi sanaa, joka vapautti omantunnon? Tämä oli kovaa puhetta, liian kovaa. Sydän kapinoitsi sitä vastaan.
Niin Jeesuksen oppilaidenkin silloin, kun hän ne sanat lausui. Mauri kumarsi päänsä syvään, lukiessaan, mitä edelleen oli kerrottu: He huudahtivat hämmästyneinä: "Jos miehen suhde vaimoon on sellainen, niin ei ole hyvä naida." Mutta hän sanoi heille: "Eivät kaikki omista itselleen tätä sanaa, vaan ainoastaan ne, joille on annettu omistaa se."
Kenelle se on annettu? Kuka sen voi? "Minä voin kaikki sen kautta, joka minut väkeväksi tekee — Kristuksen."
Mauri teki työtä niinkuin ennenkin, mutta pitäjällä hän ei enää halunnut liikkua. Vieraskäyntejä hän kaihtoi, kokouksista hän vetäytyi pois. Hän kulki mietteissänsä, vakavana, suljettuna. Joskus hänessä heräsi halu puhua asiansa Matleenalle, joka omalla yksinkertaisella tavallaan oli tuottanut hänelle niin suurta siunausta elämässä; mutta hänestä tuntui, ettei vanhus voisi ymmärtää nuoren sydämen mutkikkaita tunteita ja taisteluita. Entä pastori Koitere, rakas toveri ja harras Herran palvelija? Ymmärsikö hänkään, jolla oli itsellänsä ehjä, onnellinen, sopusointuinen koti? Mutta täti tuolla kansakoululla joen toisella puolen? Niin — jos täti, miksei yhtähyvin Kyllikki itse?
Päätös kypsyi Maurille yhä varmemmaksi. Hän tahtoi avata koko sydämensä Kyllikille. Hän oli sen velkaa uskolliselle ystävälle. Ja Kyllikki vaelsi vapaana ja voitokkaana Herran tietä. Ei kukaan voinut paremmin hänen kanssansa ja apunansa näitä yhteisiä ristiriitoja selvitellä.
Tilaisuus tuli kerran koulun lupapäivänä samalla tiellä, jota Mauri oli kulkenut Margitin kanssa, antaessaan hänelle ensi aavistuksen kiintymyksestänsä. Oli kaunis loppusyksyn aamu. Puolukat punottivat kelta- ja punakirjavan lehtikatoksen alla. Mauri työnsi pieniä rattaita, joissa oli kaksi istuinta vastakkain. Heli ja Tapani olivat puetut punaiseen lakkiin ja punaiseen takkiin, ja pyöreät posketkin hohtivat kuin marjat mättäillä. He taputtivat pikku käsiänsä toinen toisensa kätösiin ja nauroivat niin että metsä kajahteli.
Kyllikki tuli kylän puolelta; tämähän oli heikäläisten oikopolku. Hän kuului laulelevan kulkiessansa. Sävel oli raikas ja ääni heleä. Maurin korvissa se punoutui lasten ääniin, aivan kuin ne olisivat sointuneet yhteen.
He pysähtyivät tervehtimään toisiansa. Kyllikki hiukan liverteli lapsille, nyökkäsi sitte ystävällisesti Maurille hyvästiksi ja aikoi jatkaa matkaansa. Silloin Maurikin käänsi rattaat takaisin kotiinpäin.