— Kyllikki, — hän sanoi, — olen kauvan halunnut puhua kanssasi.
Se ei ollut mitään tavallista, Kyllikki tunsi ja huomasi sen heti.
— Tahdotko kuulla minun elämäni tarinan? Tuossa on kaksi kantoa kuin sileät istuimet, ja lapset nostan puiden alle kirjavilla lehdillä leikkimään.
Kyllikki ei estellyt. Hän ihmetteli Maurin olentoa ja äänen omituista sävyä, mutta mitä oli tulossa, sitä hän ei arvannut.
— Oli kerran poika, — hän alkoi, — ja oli kerran tyttönen myös. He leikkivät jokirannalla lapsuutensa onnellisen ajan. Elleivät he olleet yhdessä, he ikävöivät toisiansa. Kun heidän välinsä sotkeutui, he olivat onnettomat kumpikin. He kasvoivat, löysivät toisensa jälleen työssä, harrastuksissa ja yhteisissä iloissa. Sitte elämä vei heidät erilleen.
— Miksi kerrot meistä? — kysyi Kyllikki.
Mauri ei vastannut, hän jatkoi vaan: — Poika eli kaksinaista elämää: mielikuvituksen ja todellisuuden. Mutta mielikuvien maailma vei voiton, kiehtoi sydämen ja himmensi selkeän katseen. Sen piiristä hän etsi morsiamensa, kun aika oli tullut. Lapsuuden ystävä, todellisuuden toveri, jäi hänen suojelusenkeliksensä.
— Älä sano niin. Jumalan enkelit asuvat pyhässä kirkkaudessa, — keskeytti Kyllikki hiljaa.
— Onnea hän ei löytänyt. Hän heräsi haikeaan todellisuuteen, sillä utukuvat ja unelmat eivät kestä. Morsian tuli vaimoksi, vaimo valitsi toisen ja jätti kotinsa.
Kyllikki tiesi sen. Mauri oli hänelle ja hänen äidillensä uskonut, mistä kylällä ei vielä kuulunut huhuja. Tiedettiin, että ero oli tapahtunut, mutta syy oli jäänyt arvelujen varaan.