— Silloin poika tunsi hänet, jonka mielikuvien usva oli kätkenyt varjoon. Lapsuutensa ystävän, elämänsä enkelin hän näki sinä impenä, jonka Jumala oli aikonut hänen omaksensa.
Kyllikki oli vaalennut. Hän nousi äkkiä, mutta jäi seisomaan, ikäänkuin empien, tulisiko jäädä vai lähteä.
— Hän pyytää nyt anteeksi, hän laskee koko surullisen sydämensä rakastetun tytön käsiin. Voiko hän saada anteeksi? Sano — eikö tyttökin rakastanut häntä?
— Rakasti, — vastasi Kyllikki.
— Rakastaako hän vielä?
— Ei, — vastasi Kyllikki.
Mauri hämmästyi. Vastaus oli kokonaan odottamaton. Hän ei sitä uskonut, ei voinut uskoa.
— Kyllikki! — hän huudahti, — etkö siis voi antaa anteeksi minulle?
Tytön katse, hellä, lämmöntäysi, sanoi sen kysymättäkin.
— Oi, eihän minulla ole anteeksi annettavaa. Ethän sinä milloinkaan luvannut minulle mitään.