Papereissa oli nimiä kaikenlaisia. Oli hyvin suuri kiusaus ruveta arvaamaan, mikä oli kunkin oma. Tuomari ja hänen rouvansa olivat myös kuuntelemassa. Heitä huvitti nuorten seura.
Mauri kirjoitti paperiinsa: "Luulen, ettei minulla ole yhtään ystävää."
Seuraava kysymys kuului: "Mistä pidät kaikkein enimmän? Luettele muutamia asioita."
Vastausten lukeminen herätti suurta hilpeyttä. Mikä piti karamelleista, matkoista ja jännittävistä kertomuksista, mikä tanssista, krokettipelistä, hevosista ja vaaleista puvuista. Joku järkevä harrasti koulua, keittämistä ja puutarhanhoitoa; sen Mauri mielessään arvasi Kyllikiksi. Mikähän oli Margitin paperi? Mauri ihmetteli, että sen täytyi löytyä noiden toisten joukosta, sillä nehän olivat merkillisen joutavia. Jospa Margit ja useimmat muut olivatkin vaan laskeneet leikkiä? Hän itse viattomuudessaan oli pannut koko sydämensä paperille. Hän oli uskaltanut, koska kenenkään ei ollut lupa ääneen arvata kirjoittajia.
"Koulussa minä pidän suomenkielestä ja latinankielestä. Ulkona pidän monivärisistä pilvistä. Kun muistelen entisiä, pidän kaikkein enimmän siitä ajasta, jolloin olin pieni lapsi ja leikin hyvän ystävän kanssa joen rannalla sunnuntaisin. Nyt minä pidän Margitin soitosta. Kun ajattelen tulevia asioita, toivon sitä, jota en koskaan ole nähnyt. Minä pidän raamatun kahdesta viimeisestä luvusta."
Tuomari ja rouva katsoivat, toisiinsa. — Mikä merkillinen paperi — ja merkillinen poika, — sanoivat heidän ilmeensä.
Margit liehui ja veikisteli Maurin ympärillä ja soitti hänelle entistä halukkaammin. Mutta Kyllikki oli sinä iltana vakava ja vähän alakuloinen.
— Voimmehan me yhä olla yhdessä sunnuntaisin, — sanoi hän kotiin mennessä, luoden ruskeat silmänsä avomielisesti Mauriin.
— Voimmeko? — kysyi Mauri.
— Jos sinä vaan tulet.