— Oletko sinä sitte samanlainen — ihan samanlainen kuin ennen?
— Minä olen nyt iso tyttö, — sanoi Kyllikki nauraen. — Ystäviä voimme olla kuitenkin.
He erosivat kättä lyöden. Siihen murtui ensimmäisten kouluvuosien luoma jää.
7.
Kyllikillä oli koulunkäynnistään jäljellä viidennen luokan loppukevät ja kuudes, ylin luokka, kun hän sai sanoman isänsä kuolemasta. Opettaja Kotiranta oli vilustunut lukusilla, sairastunut keuhkokuumeeseen ja temmattu pois niin odottamatta, ettei Kyllikki edes kotiin ehtinyt, ennenkuin kaikki oli ohitse.
Hän oli hurskas mies ja oli Herrassa nukkunut turvallisesti. Mutta oi kuinka onkaan kuolema haikea vieras jälkeenjääneille! Kaksin verroin haikea, jos se riistettyänsä puolison ja isän vielä riistää kodinkin ja jokapäiväisen leivän.
Hautajaisten jälkeisenä päivänä äiti ja tytär seisoivat joen kaltaalla kahdenkesken. Huoneissa oli tuntunut liian tyhjältä. Täällä oli Jumalan luonto, sama ilon ja murheen aikana.
Äidin katse liukui pitkin joen harmahtavaa, hyhmäistä pintaa. Niin oli raskas hänen sydämensäkin.
— Äiti, — sanoi Kyllikki silloin, — jos meidän täytyy täältä muuttaa, niin me muutamme takaisin vielä. Minä tulen opettajaksi isän kouluun. Älä sure, äiti.
Kesken huoliansa äiti hymyili hellästi. Hänen sydäntänsä liikutti nuoren tyttären huolenpito ja auttamisen halu. Kuitenkin hän vastasi: — Siihen on pitkä aika, Kyllikki. Ja millä minä sinut koulutan?