Nopeaan ja neuvokkaana tyttö virkkoi: — Voimmehan asettua kaupunkiin ja ottaa täysihoitolaisia yhtä hyvin kuin neiti Pikkarainen.
Ehdotus ei ollut mahdoton; äiti hämmästyi siitä, sanoen ainoastaan: — Isän oli tapana muistuttaa kaikissa vaikeuksissa, että Jumala pitää huolen. Me joudumme nyt koetteelle, lapseni, jaksammeko uskoa sen.
Kyllikki vaikeni, mutta hän tunsi sisimmässään, ettei hän epäillyt hetkeäkään. Hän, viisitoistavuotias, oli kuin kasvanut päätänsä pitemmäksi. Hän oli äidin turvaksi pantu isän sijaan.
Jo toisena päivänä Kyllikin täytyi palata kouluun. Silloin Mauri ensi kerran avasi neiti Pikkaraisen oven. Hän tuli tyynesti ja ujostelematta, sillä nyt hänen täytyi tulla.
Maurin nähdessään Kyllikki puhkesi kyyneliin. Hän oli hyvin vähän itkenyt kotona. Kaikki teljetyt sulut pääsivät nyt valloilleen, ja Maurin kyyneleet vuotivat mukana.
He eivät puhuneet toisillensa juuri mitään, mutta tuntui niin hyvältä ja lohdulliselta. Sitte Mauri nousi lähtemään ja mennessään ojensi Kyllikille kortin.
— Tämän minä toin sinulle.
Siihen oli kirjoitettu Ilmestyskirjan viimeisestä luvusta: "Siellä on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä."
— Sehän on ihmeellinen lause, — sanoi Kyllikki miettiväisenä. — Älä mene vielä, Mauri! Sinä olet varmaan ajatellut taivasta enemmän kuin minä. Luuletko, ettei isä nukukaan, että hän nytkin palvelee?
— En tiedä varmaan, nytkö vai vasta kerran, — sanoi Mauri epäröiden. — Kyllä minä paljon ajattelen näitä. Se on kaikki ihmeellisen kaunista, vaikka sitä ei osaa käsittää.