— Minä olen ajatellut jokapäiväisiä selviä asioita, — sanoi Kyllikki. — Minä koettaisin nyt täällä palvella Jumalaa.
Mauri puolestaan sai siitä miettimistä. Ei hän lähtenytkään, vaan istuutui uudestaan, ja Kyllikki rupesi kertomaan suunnitelmiansa.
— Sinne tulee kansakoululle uusi opettaja — ajatteles — meillä ei olekaan kotia enää. — Kyllikki taisteli kyyneliä vastaan. — Sitte en enää koskaan saa joella soudella enkä poimia sinikelloja rannalta enkä katsella, kun teidän karja tulee kotiin — enkä — enkä —
Oliko se mahdollista? Niin pitkälle Maurin ajatus ei vielä ollut kulkenut. Niin, tietysti sinne piti tulla uusi opettaja.
— Minä koetan olla tyytyväinen ja reipas, sillä sitä varmaan Jumala tahtoo. Ehdottelin äidille, että hän muuttaisi tänne kaupunkiin ja me pitäisimme täysihoitolaisia.
— Silloin minä heti muutan kauppiaalta sinun äitisi luo, — sanoi Mauri päättäväisesti.
Kyllikin kasvot kirkastuivat.
— Kuinka hyvä sinä olet! Uskotko isäsi suostuvan? Ja etkö luulekin, että äiti saa muita myös? Sitte me voisimme tulla toimeen yhden vuoden.
— Entä mitä yhden vuoden päästä?
— En tiedä… Kyllikki mietti. — Sinä jäät äidin luo, ja kaikki ne toiset, jotka ensi syksynä tulevat meille. Minä rupean johonkin työhön, kunnes pääsen seminaariin. Sitte — sitte pyydän sinun isältäsi ja muilta kansakoulun johtokuntalaisilta: "Ottakaa minut apuopettajaksi isäni kouluun!" Minä kuvittelen, että he ottavat. Isä sanoi aina, että meidän koulumme kasvaa. Kun koulut kasvavat, ei yksi opettaja riitä — vai mitä luulet, Mauri? Minä palaan kotiin ja tuon äidin sinne, ja sitte kaikki on taas ennallansa.