— Oh, kuinka joutavaa! — sanoi Kyllikki kotona. — Arvaatteko, mitä he lörpöttelivät? Eräs meidänkoululainen kysyi, miksi en ollut näin hienoihin kutsuihin kähertänyt tukkaani, ja toinen sanoi, että minun muka ei olisi pitänyt tulla mustassa hameessa ja valkeassa puserossa, koska suruvuoteni on lopussa. Pojat ne solkkasivat sekavalla suomenkielellä: Mikä vahinko, neiti, että te ette osaa tätä ja sitä ja tiesi mitä… Tanssikoulua he suosittelivat minulle. Ei kiitos! Minulla on parempaakin tehtävää.
Kerran Mauri pyysi Margitia Kotirantalaisten keskusteluiltaan. Oli kysymys työn siunauksesta. Täti oli ehdotellut aineen, ja tovereista vanhin, ylioppilaskokelas lyseon kahdeksannelta, pohjusti sen monisanaisella, taidokkaalla esityksellä.
Kyllikki pyysi puheenvuoroa.
— Me elämme tehdäksemme työtä, — sanoi hän. — Muistatteko Maammekirjan kertomusta Autiosta ja Päiviöstä? Meidän tulee jättää jälkeemme parempaa kuin se, minkä otimme vastaan.
— Kyllä on helppo tehdä työtä, jos saa valita mieluisen alan, — sanoi Mauri. — Tahtomme ja velvollisuudentuntomme karaistuu, jos teemme ikävääkin työtä.
— Jos parsimme sukkia, — tokaisi ääni joukosta.
— Hiljaa, ei saa ilvehtiä!
— Hauskaa työtähän se onkin — vallankin kun pistää sormiinsa…
Täti, puheenjohtaja, koputti pöytään. Mauri jatkoi, kysyen:
— Luuletteko, että ihminen voi olla onnellinen, jos hän kokonaan joutuu väärälle uralle? Minä ymmärrän, että hän voi tulla lujaluonteiseksi ja kärsivälliseksi, mutta voiko hän saada aikaan mitään kunnollista?