Eron hetki oli käsissä. Nyt lähti Mauri, pian hän itsekin, toinen etelään, toinen pohjoiseen. Kotirannan täysihoitola oli täällä tehnyt tehtävänsä. Äiti seurasi tytärtänsä seminaarikaupunkiin, pystyttääksensä sinne uuden kodin.
Kyllikki tunsi mielessänsä ilon ja kaihon sekoitusta. Viime vuosi oli hänelle ollut varsin vaikea. Koulunkäyntinsä päätyttyä hän oli päässyt valvomaan pormestarin lasten läksynlukua. Lapset olivat huonopäisiä, laiskoja ja hemmoteltuja; Kyllikki koetti parastansa, mutta sai niukat tulokset ja paljon mielipahaa. Monta kertaa hän muisti Maurin sanat: "Tahto ja velvollisuudentunto karaistuu, jos teemme ikävää työtä." Hän oppi lujemmin luottamaan Jumalaan ja kiinteämmin liittymään häneen. Opettajaksi hän halusi kaikesta huolimatta; siksi hän nyt iloitsi, nähdessään tien avoimena. Hän uskoi varmasti: Se on minun alani, minun oma oikea alani! Pormestarin lapset olivat hänelle kuin ruusupensaan okaita. Ei hän niiden tähden tahtonut jättää odottavia ruusuja poimimatta.
Niin, ruusut… Kyllikki katseli hetken uneksien niitä kukkasia, joita hän piteli kädessänsä. Lapsuusaika oli ollut ihana. Pian hänen tuli sanoa jäähyväiset kotiseudulle ja entisille muistoille. Pianko? Ah, tänään.
Maurin mukana lähti paras osa hänen lapsuuttansa.
Oven takaa kuului ääniä ja hälinää.
— Ota tämä!
— Odota, minä panen sen neuloilla kiinni!
— Me kukitamme sinut jo kotona. Saatpa nähdä, ei kukaan tule asemalle niin koreana kuin sinä.
Äänet haipuivat, askeleet kajahtivat, ja Mauri yksin astui sisälle.
— Nyt minun on aika lähteä, Kyllikki.