Mauri ajoi tädin kanssa asemalle. Kaikki asuintoverit menivät yhdessä kävellen saattamaan, mutta Kyllikki viivytteli. Hän oli jo jättänyt jäähyväisensä. Miksi hän sekoittaisi muiston muilla turhilla puheilla? Hän halusi kulkea yksin ja saapua juuri ennen junan lähtöä.
Kyllikki joutui parahiksi näkemään, miten hento, notkea vartalo kevyesti pujottausi vaunujen välisillan eteen ja pieni, siro käsi ojensi Maurille keltaisia ruusuja. Margit hymyili, nyökkäsi ja vetäytyi pois.
Saiko Kyllikki silmäyksen, ja hänellekö Maurin liina liehahti viime hetkessä? Ei hän tietänyt. Juna vihelsi ja lähti liikkeelle, ja riemu säteili välisillalla seisovien nuorten silmistä.
"Suomalaisten poikien" vaunu meni ohi, ja seuraavassa välikössä seisoivat ruotsalaiset, sekä pojat että tytöt. Junan kulkiessa Kyllikki ehti huomata, että he olivat kukissa yltä päältä. Monella pojalla oli myöskin keltaisia ruusuja, jotka helakasti hohtivat toisten keskeltä.
Asemalta palatessa Kotirannan nuoret sattuivat kadunkulmauksessa ristikkäin Margitin ja hänen tovereittensa kanssa. Ruotsalaisilla tytöillä oli kullakin pieni kori käsivarrellansa. He tervehtivät ja menivät omaan suuntaansa.
— Tiedätkö, Kyllikki, — alkoivat Inka, Impi ja Kaarina kilvan kertoa. — Heillä oli korit täynnä kukkia, kun he tulivat asemalle. Joka korissa oli vaan yhtä väriä.
— Mistä he lienevätkin saaneet niin paljon ruusuja? Me juoksimme kahteen kauppaan, ennenkuin saimme yhtään.
— Ehkä he ovat tilanneet Helsingistä.
— He antavat korikaupalla, mutta me annamme vaan lähimmille tovereille ja niille joista pidämme.
— Niin, — ajatteli Kyllikki. — Vaan niille joista pidämme.