II
NUORUUDEN RISTEYKSIÄ.
1.
Koivun isännän täytyi itseksensä myöntää olevansa sekä ylpeä että hyvillä mielin, kun poika ylioppilaana tuli kotiin, valkoinen lakki painettuna kiharapäähän. Hän näytti sievältä, sorjalta ja voimakkaaltakin. Tutkinto oli käynyt kuin leikillä, eikä hän tuntenut mitään väsymystä, ainoastaan intoa, reippautta ja elämänhalua.
Taas he kulkivat yhdessä pelloilla, niityillä, tallissa ja karjakartanolla. Isännän tapa hänen puhutellessaan Mauria oli vähän toisenlainen kuin ennen. Siinä oli toverillista tuttavallisuutta, miltei jonkinlaista kunnioitusta. Hän näytteli uudistuksiansa, kertoi ja selitti. — Tähän olen kylvänyt kauraa. Näetkö, siinä on hyvä oras, pitkä ja taaja. Tuomiston agronoomi on ojituttanut suuren suonsa ja pannut kauraa siihen. Kuuluuhan meillekin osa Onkarin suota. Mennäänkö kerran yhdessä katsomaan niitä Tuomiston viljelyksiä?
Isännän kielellä pyöri lisäys: — Ehkä sinä otat siitä ohjetta ja viljelet Onkarin suon. — Mutta hän ei saanut sitä sanotuksi.
He menivät vajaan, jossa maanviljelyskaluja säilytettiin. Isäntä silmäili niittokonetta ikäänkuin sivumennen.
— Tuo on jo huono ja vanhanaikainen. Pitäisi käydä näyttelyissä, että oikein tietäisi, mikä on parasta mallia. Kehuvat ameriikkalaisia, joissa on ketjuvälitys ja hammasrattaat.
Mauri koetti kuunnella tarkkaavaisesti. Hän ei oikein tietänyt mitä vastaisi, osottaakseen huomiota ja ollakseen isällensä mieliksi. Hän muisti uutisen, jonka hän junassa oli sattunut lukemaan sanomalehdestä, kun ei ollut muutakaan tekemistä.
— Eikö täällä ole maanviljelysnäyttely piakkoin jossakin lähipitäjässä? Missä se olikaan? Niin, nyt minä muistan —