Isäntä vilkastui. Jo hän uskalsi suoran kysymyksen: — Etkö sinä nuoremmaksesi kävisi siellä ottamassa selkoa niistä ameriikkalaisista?
Mauri joutui hämilleen. Hän vastasi kuitenkin nöyrästi: — En minä sellaisia ollenkaan ymmärrä, mutta jos isä tahtoo luottaa minuun, koetan kysellä agronoomeilta ja isänniltä.
He saapuivat tallin luo. Isäntä oli salaperäisen näköinen ja nautti jo ennakolta valmistamastansa yllätyksestä. Hän avasi oven myhäillen mielihyvästä.
— Katsoppas, mikä täällä on! Se on oikea rotu-ori, kahden vuoden vanha, rautias liinaharja.
Mauri taputti hevosta, ihasteli ja kiitti sen kauneutta, aivan niinkuin isäntä oli odottanutkin.
— Se on suurta sukua, — kertoi isäntä naurahdellen. — Sen isä on Vihuri, ruununori Kauppilasta, ja minä sainkin siitä maksaa liki tuhannen markkaa. Mutta sillä voittaa monta sen vertaa kilpa-ajoissa, jos rupeaa sitä opettamaan ja kuljettelemaan.
Mauri katsahti hämmästyneenä isään. Ei suinkaan isä, ikämies, aikonut kilpa-ajojen kulkijaksi?
— Olethan sinä aina pitänyt hevosista, — sanoi isäntä ikäänkuin selitykseksi. Kun ei Mauri vastannut, jatkoi hän: — Mikäs tälle nimeksi tulee, sanoppas! Kutsuivat sitä Kauppilassa Laklaksi, mutta ei se ole hevosen nimi eikä mikään.
— Annetaan sen pitää nimi, johon se on tottunut, — sanoi Mauri jotakin sanoaksensa. Hänen mielensä oli sekasorrossa, sillä hän alkoi aavistaa isän tarkoituksia. Oliko tosiaan mahdollista, että isä toivoi hänestä hevosmiestä? Hevosmiestä ja tilanhoitajaa?
Muihin katseltaviin ei Mauri enää saanut huomiotansa kiintymään. Sydän sykki levottomasti, vaikka hän ulkonaisesti tyynenä isän rinnalla asteli. Vihdoin hän sanoi: — Nyt kaiketi on tärkeimmät nähtynä.