— Eipähän olekaan. — Isäntä vilkutti silmäänsä hymyhuulin. — Juuri tärkein on vielä jäljellä. Lähdetään kävelemään vähän tuonne joelle päin.
He kulkivat niityn piennarta, joka oli voikukista keltaisenaan, sitte koukertelevaa polkua aivan rantaäyrästä pitkin, läpi pienen koivikon ja yli kauniitten, laakeitten kalliopaasien. Suurien riippakoivujen alla oli irtonaisia, lohkaistuja kiviä kasottain.
— Katsoppas, tähän, — sanoi isäntä, — tähän olen aikonut meidän uutta rakennustamme.
— Vai uutta rakennusta? Tehdäänkö se nyt todellakin? — Mauri oli kuullut siitä puhuttavan melkein muistamansa ajan, mutta näihin asti vanha kunnianarvoisa taitekattoinen talo oli hyvin täyttänyt tarkoituksensa, ja rakennushankkeet olivat lykkäytyneet vuodesta vuoteen.
— Nyt se tehdään, kun vaan sinä neuvot piirustuksia ja valitset paikan. Aina sinä olet sitä tuomarin Sveitsiä kehunut kauneimmaksi kaikista, ja tämä töyrä on melkein samanlainen. Sentähden minä tähän vedätin kivet enkä noihin kallioihinkaan koskenut, ettei sinulta mäki pilaantuisi. Ei tämä ole entisestä pihasta kaukana, kyllä siitä talon toimia sopii seurata.
Maurin kurkkua kuristi omituisesti. Hän ei jaksanut huomata suurta hellyyttä, joka kätkeytyi isän sanoihin ja menettelyyn.
— Mitä me sitte teemme vanhalla rakennuksella? — kysyi hän.
— Jääköön minun eläketalokseni, jahka sinä tuot emännän, — sanoi isäntä, ruveten leikkisäksi. — Sitte vanha vaari nuuskii kaikki nurkat väen pelättinä. Rengit ja piiat sanovat: "Nuori agronoomi on hyvä, mutta vaari on paha." Kiitä sinä siitä, kyllä talo vaarista kostuu.
Isäntä oli tuntenut arkuutta, lähtiessään ylioppilaspoikansa kanssa kävelylle. Nyt oli kielen kanta valloillaan ja mieli hyvä. Kaikki oli tullut sanotuksi, mitä hän oli mielessään hautonut. Miksi sitä olikin ollut vaikea ottaa puheeksi? Ei tosiaan monella isällä ollut pojallensa sellaisia kotiin tuliaisia kuin hänellä.
Isäntä oli Maurin koko kouluaikana luopumatta pitänyt päämäärää silmäinsä edessä: Poika käy koulua, kunnes varttuu ja kehittyy, ja tulee sitte ensin isän apulaiseksi ja lopulta isännäksi Koivulle. Sehän oli päivänselvää, ettei hän työtä tehnyt ja uurastanut talossansa, jättääkseen sen vento vieraille vanhoilla päivillään tai kuolemansa jälkeen. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut näistä asioista selvään puhunut Maurin kanssa. Joskus hän oli viittaillut sinnepäin, mutta kääntänyt sanansa, kun näki pojan säikähtyneen katseen. — Hän pelkää, että otan hänet kesken koulusta, — oli isä ajatellut. — Olkoon, ehtiihän tuota toistekin. — Eikä koulunkäyntiä oikein hennonnutkaan keskeyttää, kun Mauri niin hyvin menestyi ja kotona aina oli kohtelias ja ahkera. Hyvä oli, että hän nyt oli saanut mielihalunsa ja päässyt ylioppilaaksi. Paremmin väkikin kunnioitti lukenutta maamiestä.