Mutta enemmästä tietysti ei enää ollut kysymys. Ei suinkaan poika mahtanut kuvitella, että isä hänet yliopistoonkin kustantaisi lukemaan tiesi miksi? Mustialaan hän voi mennä, jos vielä opistoon oli tarvis.
Niin, sitä sopi kysyä Maurilta, toivoiko hän oikeaksi agronoomiksi. Ei ainakaan isällä ollut mitään sitä vastaan.
Mauri seisoi hänen edessänsä kalpeana. Hän nojasi korkeaan koivuun, sillä hänen päätänsä alkoi pyörryttää.
— Isä, — vastasi hän, — älkää pahastuko minulle. En minä kelpaa maanviljelijäksi. Minä ymmärrän, että se on teille suru ja pettymys, mutta minun toiveeni ja taipumukseni ovat aivan toiset.
Sanoiko poika sen? Sanoiko ihan suoraan vasten silmiä? Isän oli vaikea uskoa korviansa. Hän unohti kaiken aran varovaisuutensa, huudahtaen:
— Mitä? Olethan alusta pitäen tietänyt olevasi Koivun ainoa perillinen. Luuletko, että minä herraksi olen kouluttanut sinua?
— Tämä on koko minun elämäni, — sanoi Mauri, vaaleten yhä valjummaksi. — Isä, miksi ette ennen sanonut minulle? Olen uneksinut ja toivonut ja ollut onnellinen, ja nyt te tahtoisitte murskata kaiken.
Isäntä oli liian mielipahoissaan tullaksensa liikutetuksi. Hän ei Mauria ymmärtänyt. Noinko kylmäksi koulu oli pojan muuttanut omaa kotia kohtaan, jossa hänkin oli syntynyt ja kasvanut? Eikö hän edes isällensä ollut kiitollinen? Jotain tämmöistä hän vaistomaisesti oli pelännyt siitä asti, jolloin Mauri ensi kerran lähti kaupunkiin.
— Lukujen jatkamiseen en enää anna penniäkään, — sanoi hän. — Minä kun sinua varten olen raatanut ja kaikki laittanut kuntoon, ja näin sinä sen palkitset. Mene sitte omia teitäsi, jos tahdot.
Isä lähti kiihtyneenä, taakseen katsomatta. Hämmästynyt Mauri tuijotti hänen jälkeensä, ja suuri tuska tunki sydämeen.