Mauri seisoi irtautumatta kuvan ääressä. Kuinka hän viime jouluna ei ollut kiinnittänyt siihen lähempää huomiota? Jäljennöksenäkin se oli hieno ja kaunis. "Tuskien tien" vaeltaja oli vaipunut maahan taakkansa painosta. Hänellä ei ollut sädekehää, mutta hänen kasvoillaan lepäsi kärsimyksestä huolimatta pyhä, kirkas rauha. Hänen silmänsä näyttivät seuraavan kaikkialle, jos kääntyi minne tahansa. Ne katsoivat myöskin Siimon Kyreneläiseen, jota juuri tuotiin paikalle kantamaan ristiä Jeesuksen jäljissä.
Maurin silmiin kumpusi kuuma kyynel, kumpusi toinenkin ja yhä uusia. Hän pyyhki ne nopeaan pois, kun ovi kävi ja hän kuuli rovastin vaivalloiset, vähän laahaavat askeleet.
— Hyvää päivää, nuori ystävä, hyvää päivää, — tervehti vanha pappi ystävällisesti. — Olen ottanut unta kuumana päivänä. Vanhuus vaivaa, vanhuus vaivaa. Tule tänne kamariini, täällä saamme jutella. Miten isäsi jaksaa, joko hän on parantunut? Taisi olla kova kohtaus.
— Kova se oli, mutta kyllä isä nyt on taas terve.
— Entäs mitä Maurille itselleen kuuluu? Ei ole muoto oikein iloinen. Onko Jumalan rauha?
Mauri katsoi rovastia suoraan silmiin.
— Minä tulin sentähden, että sydämeni on rauhaton enkä tiedä miten minun tulisi menetellä.
Sitte hän kertoi surunsa yksinkertaisesti ja koristelematta: — Isä tahtoisi jättää talon minulle ja soisi minun menevän Mustialaan oppiakseni maanviljelystä. Minä puolestani lukisin yliopistossa ja tutkisin tieteitä — mieluummin vaikkapa köyhänä ja puutteessakin, jos niin olisi täytymys ja se minusta riippuisi. Mutta siinä on muukin vaikeus, pahempi kuin se että isä kieltää kannatuksensa. Lääkäri sanoi, että hänellä on sydänvika. Kuinka voisin tuottaa hänelle murhetta ja kenties saattaa hänet hautaan oman lukuhaluni tähden?
Rovasti näytti miettiväiseltä. Hänen älykkäissä silmissään, joita tuuheat, harmaat kulmakarvat varjostivat, oli ystävällinen, hellä katse.
— Sinulla on kaunis kotitalo, nuori ystäväni, — sanoi hän.