— On, — vastasi Mauri.
— Sen pihalla kasvaa koivuja ja lähellä on jokiranta. Minä tunsin isäsi isän. Hän oli talon perinyt isältään ja hän taas isältään. Sinun isoisäsi isoisä oli ollut merkillinen mies. Hän tuli näille paikoille ennen suuren sodan aikaa, kun tässä ei vielä ollut mitään kylää. Kirves oli kalskanut koivikossa, saunasta nousi savu, ja illalla hän helskytteli jokikivellä karjalaista kanteletta. Sen kiven minä voisin sinulle näyttää. Isoisäsi näytti sen minulle, kun minä nuorena apulaisena kuljeskelin hänen kanssansa ja hän kertoi menneitä tarinoita.
— Minkälaisia tarinoita? — Maurin huomio oli jännittynyt ja hän tarkkasi innokkaasti. Tosin hän oli odottanut vastausta sydämensä vaikeisiin kysymyksiin — mutta vanhat ovat vanhoja, muistot näyttivät valtaavan rovastin ja hän tahtoi puhua. Kyllä Mauri kuunteli mielellänsä.
— Hän kertoi, että isoisäsi isoisä oli tietänyt ilmat ja parantanut taudit ja laulanut lauluja, joita kalatkin kuuntelivat jokikiven kupeella hämärissä. Sanotaan niitä vieläkin laulettavan kymmenessä pitäjässä tämän paikan ympärillä. Runoilija, tietoniekka, sellainen oli sinun kantaisäsi. Hänen perujansa lienee sinunkin tutkimisintosi.
Maurin silmät hohtivat. — Kertoisiko rovasti vielä, — pyysi hän. — Tietääkö rovasti, mikä hänen nimensä oli?
— Nimeä en muista, olisiko ollut Timo tai Tapani. Ehkä isäsi muistaa, jos kysyt. Samantekevää, minä sanon Tapaniksi. Niin, illoin hän soitti ja lauloi ja päivin raivasi peltoja. Kun sota tuli, hävisivät monen maat ja asumukset, mutta tänne ei vihollinen osannut. Sen sijaan sattui näille maille parvi pakolaisia, joukossa rikas herra, joka oli pelastanut rahansa, mutta kadottanut melkein kaiken mitä rakasti: vaimonsa ja kolme kukoistavaa poikaa; ainoastaan tytär hänelle oli jäänyt. Toiset pakolaiset samosivat edelleen, mutta herra sanoi Tapanille: "Minulla ei ole iloa maailmasta. Myy minulle tämä kaunis ranta ja rakenna siihen talo, johon asetun loppuijäkseni pienen Elinan kanssa." Mutta Tapani ei tahtonut myydä. "Maa on pyhä ja rakas", sanoi hän. "Olen vihkinyt sen perintömaaksi pojalleni ja poikani pojille polvi polvelta. Talon rakennan, jos tahdotte, mutta maata en myy." Siihen herra tyytyi, ja Tapani rakensi sen mukaan kuin vieras ohjasi. Sentähden sinun kotitalosi rakennus on vanhaa herrasmallia.
— Nyt isä suunnittelee uutta rakennusta, — sanoi Mauri melkein pahoillaan.
— Niinhän se on, vanha ränstyy, uusi nousee. Haluat kai kuulla eteenpäin? Tapanilla oli poika — hän se lienee ollut Timo — kaunis, sorja poika. Vieraan herran tyttö kasvoi hänen leikkitoverinansa nuoreksi neitoseksi. Hän oli kuin metsän kukkanen, kukoisti maailman huomaamatta eikä kaivannutkaan muuta. Elina rakasti Timoa ja tuli hänen vaimoksensa, vaikka olikin ylempää säätyä ja rikkaan tytär. Siitä sukusi vauraus pääsi alkuun.
— Sopiko hän maamiehen vaimoksi? — kysyi Mauri sykkivin sydämin.
— Hän oli isoisäsi äiti ja kuoli nuorena. Mutta isoisäsi sanoi, ettei kukaan koko suvusta rakastanut kotitaloasi niinkuin hän. Hänellä oli ollut oma lempilehtonsa joen rannalla — senkin isoisäsi näytti — se oli vähän sivullapäin talosta, siinä missä on suuria laakeita kiviä koivikossa.