— Käsketäänhän raamatussa kunnioittamaan isää ja äitiä. Eikö lasten yleensä varttuneempinakin tule pyrkiä tekemään vanhempain tahdon mukaan?
— Oikein sinä olet lukenut raamattuasi, — vastasi rovasti tyynesti.
— Mitähän minun äitini olisi tahtonut? Rovasti, te kun tunsitte niin hyvin meidän sukumme, tunsitteko äitini myös?
— Hän oli reipas, iloinen emäntä. Itse hän johti lypsyä ja mittasi maidot ja yksin puuhasi pirtissä heinäpoutina, että koko talon väki pääsi niitylle. Kerran tulin Koivulle semmoisena päivänä. Hän sanoi: "Suokaa anteeksi, rovasti, ei ole kotona muita kuin minä, ja puuro palaa, ellen sekoita. Tekisikö rovasti hyvin ja odottaisi vierashuoneessa vähän aikaa." "Ei", sanoin minä, "minä istun tähän penkille ja puhelen teidän kanssanne". Me puhuimme vakavista asioista. Sinun äitisi oli uskovainen nainen. "Minulla on Martan työt", sanoi hän, "mutta minä koetan kuunnella Jeesuksen ääntä keittäessänikin ja hoidellessani poikaa". Poika olit sinä, Mauri. Sinun kehtosi oli pirtissä, jossa äitisi keitti. "Jospa hänestä tulisi Jumalan palvelija", sanoi äitisi. "Silloin talo saisi siunauksen ja vielä naapuritkin. Siinä kylässä on siunaus, missä yksikin totisesta sydämestä rukoilee."
Mauri kuunteli hartaasti, ikäänkuin olisi pyhäkössä istunut.
— Nyt minä tiedän, — sanoi hän. — Äitinikin rakasti taloa ja olisi toivonut sitä minulle.
Rovasti vaikeni taas ja antoi hänen ajatella.
— Minä en ole isääni enkä äitiini, — sanoi Mauri. — Minussa on kantaisäni Tapanin luonne, niinhän te sanoitte, rovasti. Mutta hänkään ei myynyt maatansa.
— Ei myynyt.
— Neuvoohan siis rovasti niin, että minä pidän talon? — kysyi Mauri uudestaan.