Vihdoin hän nousi, katse seljenneenä, ojensi rovastille kätensä ja sanoi yksinkertaisesti: — Kiitos, minä koetan.
— Ei kiittämistä, ei kiittämistä, poikani. Velvollisuus selväksi, se on tärkeätä, ja yhtä tärkeätä on totella, kun selvyys on saavutettu. Velvollisuuden tie on Jumalan tie.
— Minusta se on tuntunut äärettömän vaikealta, — sanoi Mauri. — Nyt voinen käydä sitä nurkumatta. Ehkä se vielä koituu onnekseni.
— Jumalan tie koituu aina onneksi, poikani. Älä pelästy, jos se joskus on via dolorosa; siinä on silloinkin hyvä kulkea. Pane mieleesi tämä lause: "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."
Mauri lähti pappilasta lujin päätöksin. Hän tahtoi käydä Jumalan tietä, valkenevaa tietä. Varmaan siinä oli hyvä kulkea — hän jo tunsi sen sydämensä syvimmässä pohjassa, siellä mihin rauha oli lempeänä laskeutunut kaiken tuskan ja levottomuuden jälkeen.
3.
Mauri istui lepohetkenä huoneessansa maanviljelysopistolla, kirjoittaen kirjettä:
"Hyvä Kyllikki!
Sanomalehdet ovat jo tuoneet sinulle viestin isäni kuolemasta, suuresta surustani. Minun kävi niinkuin ennen sinunkin: tulin vasta hautajaisiin, en ehtinyt opistosta kotiin kuolinvuoteen ääreen. Muistuu taas mieleeni se kevät, jona Kotirannan kansakoulu jäi tyhjäksi. Viisi vuotta on kulunut — mutta tiedätkö, siitä asti se koulu on ollut minulle tyhjä, enkä voi sitä katsella ilman lapsuusmuistojen kaipausta. Nyt on tyhjä omakin kotini; olen ypö yksin maailmassa.
Isäni oli kuolinvuoteeltaan lähettänyt minulle siunauksensa. Hän oli käskenyt sanoa, että olin ollut hyvä poika ja ilahuttanut hänen elämänsä illan, ja hän oli tyytyväinen, voidessaan turvallisesti jättää uutteran työnsä hedelmät minun hoitooni. Sanat kai kuuluivat vähän toisin, mutta se oli hänen ajatuksensa. Hän kiitti siitä, että minä tahdoin pysyä talossa.