Sinä tiedät, Kyllikki, entiset unelmani; olenhan niistä usein kirjoittanut. Toivoin isäni elävän vielä kauvan — kymmenen, miksikä ei kaksikymmentä vuotta. Toivoin sitä luonnollisesta kiintymyksestä; olihan hän isäni. Mutta lisäksi toivoin sitä, koska talo silloin ei olisi tarvinnut minua pitkään aikaan. Koulussa pidin eniten kielistä. Olin suunnitellut näin: Ehdin tulla maisteriksi, ehdin kulkea Venäjän maakunnat, vaikkapa Siperiankin ristiin rastiin ja kuulla Suomen heimon kielet. Sitte tulen kotiin maata hoitamaan, tuon runsaat ainevarastot mukanani ja kirjoitan tutkimuksia talvi-iltoina.

Eikö se ollut kaunis unelma? Nyt se raukeaa, sillä tänä keväänä, heti lopetettuani kurssin täällä maanviljelysopistossa, palaan kotiin ja sinne jään.

Sisäinen kutsumus on kalliimpi kuin talo, niin moni sanoisi, ja niin olen välistä itsekin ajatellut. Mutta toiselta puolen minua ihmetyttää, miten syvästi olen kiintynyt taloon, siitä asti kuin päätin sen pitää. Ei minua enää sido pelkästään isän tahto, sillä tuskin hennoisin itsekään ryhtyä kodin myyntiin, jos voisinkin. Jospa kuvitelmani olisi toteutunut juuri sellaisena kuin sen äsken kerroin sinulle! Silloin minulla olisi ollut kaikki mitä sydän voi pyytää: isieni koti ja oma tieteeni.

Näin kerran pappilassa pienen seinäkuvan, jonka nimi oli "Via dolorosa". Se merkitsee "tuskien tie". Meillä kotona on samanlainen kuva; olen pannut sen lasin alle puitteisiin ja ripustanut uuteen asuntooni Koivun Lehtoniemelle. Siellä rakennus valmistui juuri vähän ennen isän kuolemaa. Se oli hänen viimeinen rakkaudenlahjansa minulle. Minun pitäisi olla ainoastaan kiitollinen, mutta tiedän, että usein tarvitsen pientä kuvaani avuksi, kun sydän kapinoi kärsimättömänä. Tuskien tie valkenee — sanotaan. Vapahtajalle se valkeni vasta ylösnousemisen aamuna. Minunkin tulee kantaa ristiä hänen jäljissänsä.

Muistan sinua, reipas ja iloinen Kyllikki. Jospa minulla olisi sinun luonteesi! Sinä osaisit valittamatta kantaa raskaammankin ristin kuin tämä.

Tervehdä rakasta tätiä

Maurilta."

Kyllikki, pienen seminaarikaupungin täysihoitolassa, sai kirjeen ja kirjoitti vastauksen, jonka hän heti vei äitinsä luettavaksi:

"Hyvä Mauri!

Äitini ja minä otamme sydämestämme osaa suureen suruusi. Ma olemme saman kokeneet, niinkuin sinä muistutit, ja me ymmärrämme sinua. Me rukoilemme puolestasi. Koeta ajatella, että et olekaan aivan yksin.